Lapsuuden joulumuisto

Silloin oli sota Suomessa. Miehet olivat rintamalla. Minun isäni oli kuollut juuri ennen sodan alkua. Hän oli kuollessaan 45-vuotias. Äitini ja me kolme pientä lasta valmistauduimme joulun viettoon. Surun ja ikävän lisäksi jokapäiväiseen elämään kuului puutetta elintarvikkeista ja muista hyödykkeistä sekä rahasta. Kaupoissa oli vähän tavaraa ja kaikki oli kortilla, eli säännösteltyä. Toimeentulo oli yleisesti erittäin niukkaa. Sähköjä ei siihen aikaan juuri taloissa ollut. Lamppuihin ja lyhtyihin tarvittavaa paloöljyä sai öljykupongilla hyvin pieniä määriä. Meillekin sitä myönnettiin niin vähän, ettei sitä riittänyt muuhun kuin navetalla ja saunassa käynteihin. Muutoin yritettiin tulla toimeen hellasta tai uunista hehkuvalla valolla. Muistan selvästi, kuinka sisareni ja veljeni tekivät koulutehtäviään hellan ääressä kyykötellen. Joulu tuli silloinkin vuoden pimeimpään aikaan. Pienimmissäkin kodeissa yritettiin saada jouluksi jotakin hyvää suuhunpantavaa ja kaunista katseltavaa. Kuusi kuului jokaisen kodin jouluun. Koristeita ei paljoa ollut. Lippunauha lienee ollut yleisin kuusenkoriste. Kynttilöitä ei aina ollut saatavana. Joulumieltä silti riitti. Kuusentuoksu oli paras joulutunnelman luoja. Muistan, kuinka hartaasti me lapset toivoimme saavamme lahjoja. Mitähän olisivatkaan nykyajan lahjavyöryihin tottuneet lapset ajatelleet sen ajan lasten joululahjoista? Vaatimattomia ne harvat joululahjat olivat, mutta niille osattiin antaa arvoa. Pehmeitä paketteja ei halveksittu, ne olivat kallisarvoisia. Lapaset tai sukat olivat yleisimpiä lahjoja. Kerran saimme naapurilta nipun vanhoja Suomen Kuvalehtiä. Se oli upea lahja! Ne lehdet luettiin ja tutkittiin tarkasti moneen, moneen kertaan. Niin, se joulu, jolloin meidän kodissamme ei ollut lamppuihimme öljyä eikä mitään muutakaan valonantajaa, se on jäänyt pysyvästi mieleeni lapsuuteni jouluista. Aaton ohjelma oli perinteinen kuusenhakuineen, jouluaterioineen ja -saunoineen. Joulupäivän varhaisen aamun muistan elävästi. Kello viiden aikaan heräsimme ulko-ovelta kuuluvaan koputukseen. Ulkona oli kaikkipeittävä pimeys ja erittäin kova pakkanen. Jännittyneinä riensimme avaamaan ovea ja katsomaan, kuka näin varhainen vieras olisi. Ovelta kuului Jokisen Iidan tuttu ääni, joka toivotti meille joulurauhaa ja siunausta. Hän antoi pienen käärön meille todeten: ”...kun ei muutakaan ollut...” Muistan äitini syvän liikutuksen. Tiesimme tarkkaan, millaisista oloista Iida oli. Hänellä oli pienen pieni kotimökki ja suuri perhe huollettavanaan. Puute ei ollut hänen kodissaankaan vierasta. Hän halusi antaa meille vähästäänkin! Me lapset saimme avata Iidan tuoman käärön. Sieltä löytyi pieni, ihanan punainen kynttilä! Mistä lienee Iida sen hankkinutkaan, en tiedä, ehkäpä joku sukulainen oli lähettänyt sen jostakin kaukaa. Mutta nyt se sytytettiin ja asetettiin keskelle tuvan pöytää. Siinä se valaisi meidät kaikki ja koko huoneen. Sen lämmin valo tulvahti kotiimme ja asettui iloisena loisteena meidän silmiimme. Se toi viestin joulun suuresta sanomasta. Se muistutti hyvästä tahdosta. Se kertoi meille ensimmäisen joulun ihmeestä.

Se oli ikimuistoinen jouluni
Aune Turunen

Etusivulle...

Julkaistu
Putkilahden
kylälehdessä:
12/2000 joulukuu





Sivun alkuun...

Palautelomake

Kyläsepän kuulemia

Silloin köyhän lapsen on töihin lähdettävä, konttaamasta kun käveleen nousee.