Olin vähän toisella kymmenellä, kun kohtasin kummituksen. - Silloin elettiin syyskesän aikaa ja illat olivat jo pimeitä. Olin ollut iltakirkossa Putkilahden koululla ja palailin sieltä yksikseni kotiin. Kävelin maantietä pitkin Korospohjaan ja käännyin sitten kotiin vievälle metsäpolulle. Polku kulki jyrkässä, kivisessä rinteessä.

Yhtäkkiä huomasin ison, valkoisen hahmon mäessä. Se oli aivan polun vieressä. Sydämeni hyppäsi kurkkuun säikähdyksestä! Mikä tuo on? Seisoin hengittämättä ja kuuntelin. Mitään ei kuulunut. Silmä tarkkana tuijotin hievahtamatta pimeydessä kuumottavaa olentoa. Se ei liikahtanut.
Mietin, mikä se voisi olla, olisiko se valkoinen lehmä, tai olisiko se jääkarhu? ... Ei jääkarhuja täällä voi olla... Mikä se sitten on? -Se on varmaan .... KUMMITUS!

Hätäännyin vielä enemmän. Miten pääsisin siitä ohitse? Ei, sitä ei pysty kiertämään tässä pimeydessä kummaltakaan puolelta, sillä polun varret ovat pelkkää kivikkoa. Jospa käännyn takaisin ja menen johonkin naapuriin pyytämään apua? Ei, en kehtaa, nukkuvat kaikki jo ja säikähtäisivät, jos menisin tähän aikaan ovia koputtelemaan.

Jos sittenkin uskaltaisin mennä sen ohitse? Jospa se ei tekisikään mitään pahaa? ... Jospa kävelen siitä ohi niin kuin en näkisikään sitä ...

Puristin käteni tiukasti taskuihin ja aloin mennä eteenpäin polkua. -Olin totisesti rohkea tyttö! -Lähestyin olentoa vähitellen vastahakoisin, pakotetuin askelin. Askeleeni olivat varovaisia, valmiina kovaan pakoon. Hiivin silmät jähmettyneinä polun varressa kuumottavaan valkoiseen ihmeeseen... kaikki aistini olivat viritettyinä mahdolliseen puolustautumiseen... kunnes olin ihan lähellä sitä. Yksi ratkaiseva askel vielä ja voisin hahmottaa, mikä se on ja mitä asiaa sillä on seistä täällä pimeässä.

Astuin sen askeleen. Siinä se nyt seisoi edessäni valkoisena ja mahtavana.

Se oli yhtä paksu kuin pitkäkin! Sillä oli monta valkoista hammasriviä päällekkäin suussaan ja sen tukka törrötti kiharaisena suuren päänsä päällä. Ja se haisi mahlalle! Huh!

SEISOIN KUMMITUKSEN EDESSÄ KAUHUSTA KANKEANA. Odotin, mitä tapahtuisi...?

Vähitellen aloin hahmottaa pimeyden keskeltä, mikä se oli. Se oli juuri hakattu halkopino, jonka päälle oli heitelty valkoisia koivun tuohia!

Pinoa ei ollut polun varressa vielä silloin, kun olin tullut siitä alas mennessäni koululle. Se oli tehty siihen poissa ollessani. -Enhän voinut sitä tietää!

Lähdin jatkamaan matkaani helpottuneena. Ymmärsin nyt, ettei kummituksia ole olemassakaan. -Kuitenkin kiivetessäni mäkeä ylös tunsin selässäni, kuinka kummitus virnisteli takanani ilkikurista hymyään monilla valkoisilla, päällekkäin olevilla hammasriveillään.

Aune Turunen

[Julkaistu Putkilahden kylälehdessä 5/toukokuu 2003]