www.putkilahti.net
Etusivu Perustietoja Palvelut Tapahtumat Kyläseura

Talvista hiihtelyä ja mäenlaskua

Talviset laskettelut ja hiihtelyt olivat aika paljon vaatimattomampia 1950- ja 1960-luvuilla, kuin nykyään. Ei ollut valmiiksi tampattuja rinteitä eikä latuja. Itse piti hiihtää ladut auki umpihankeen ja pitää ne hiihtämällä kunnossa. Näin oli sekä koulun hiihtolatu Putkilahden Kettuvuoressa, että Korospohjan harjoituslenkki, joka lähti Könkkölän mäkeen ja siitä Hietajärven kautta Kortelahden sorakuopan ohi tietä pitkin Korospohjaan takaisin. Siihen aikaan nämä ns. kylätiet olivat hyvin hiihdettäviä, koska liikenne oli pääasiassa hevospelillä kulkevaa, näillä sivuteillä. Niissä sai ensimmäisen kosketuksen nykyiseen luisteluhiihtoon. Tosin se oli pääasiassa ns. toispuoleista luistelua sekä tasatyöntöä näillä tieosuuksilla, joita oli myös Kettuvuoren lenkin loppuosalla useimpina talvina.

Varsinainen harjoittelu ja kilpahiihtoni alkoivat talvella 1961, kun sain ensimmäiset kunnolliset sidesukset. Taisivat olla järviset ja niissä y-siteet. Harjoittelumäärät alkoivat talvi talvelta kasvaa ja kilometrejä kertyi parhaimpana talvena yli tuhatkaksisataa. Taisi olla vuosi 1963, olin silloin 14-vuotias. Onneksi ei tarvinnut yksin harjoitella, Korospohjassa oli siihen aikaan toinenkin innokas hiihtäjä, nimittäin Tikanderin Marja-Liisa. Hänen isänsä oli myös innokkaasti mukana, piti latua auki ja hyvässä kunnossa. Hän oli myös hyvä suksien voitelija, joten aina oli Marja-Liisan suksissa hyvä pito ja luisto, parempi kuin muilla.

Kerran sitten talvella 1963 tuskailin suksien kanssa hiihtokilpailuissa koulun pihalla ennen lähtöä. Oli suunnilleen 0-keli, siis nuoskalumi, enkä saanut suksiini minkäänlaista pitoa, Tikanderin Kustaa tuli auttamaan ja hän sai suksiini niin mahtavan pidon että luiston, ettei koskaan ole ollut sitä ennen, eikä sen jälkeen. Sen huomasi siitäkin, että Kiiverin Pentti lähti alle 18-vuotiaiden sarjan 10-kilometrille minuuttia ennen kuin minä 14-vuotiaiden 5- kilometrille, sain hänet kiinni ensimmäisen kiekan lopussa, kun hän oli lähdössä toiselle vitoselleen. Se oli varmaan parhaita hiihtojani lyhyen urani aikana.

Mahtui niitä pettymyksiäkin matkan varrelle. Sen ainoan kerran kun isäni lähti katsomaan kilpahiihtoani, tuli urani ainoa keskeytys. Hiihtokenkäni petti ja side ei pysynyt millään kiinni. Tämä tapahtui Kettuvuoren lenkin puolivälin jälkeen. Sieltä sitten kävelin loppumatkan sukset olalla, kun olin päässyt tielle asti. Tässä hommassa meni sen verran aikaa, että isä kerkesi suoraan tyyliinsä haukkua opettajani Sairon Pentin pataluhaksi. Syy oli se, että edellisellä viikolla olimme koko koulu olleet hiihtoretkellä Kouhinsalon koululla, siellä oli tietenkin koulujen välinen viestihiihtokisa ja olin siinä mukana vähän kuumeisena. Isä kuvitteli, että siitä johtuen, viipymiseni syy olisi jokin sairaskohtaus ja niin sai Sairo kuulla kunniansa.

Saarisen veljekset laskettelemassa Syrjälän rinteessä vuonna 1970.

Hiihdon lisäksi oli talvisin myös mäenlaskua melkein oikeasta hyppyrimäestä. Mäki oli loistava luonnonmäki Könkkölän riihen takana olevassa Riihivuoressa. Sinne monena talvena tamppasimme ja rakensimme hyppyrin, josta pisimmät leiskaukset tavallisilla hiihtosuksilla olivat yli 20 metrin. Siellä oli porukkaa Korospohjan lisäksi myös Putkilahdesta ja pitemmältäkin. Se oli mahtavaa päästä kokeilemaan miten ne sen ajan Kankkoset ja Haloset lentää. Kyllähän se yli 20-metrinen lento jo tuntui lentämiseltä, jos sattui vielä pysymään pystyssä alastulon jälkeenkin. Sattuihan niitä vaaratilanteita ja suksien katkeamisia, mutta hauskaa oli ja jännittävää. Vanhempien mielestä se oli jo silloin vaarallista, itse ei silloin sellaista ajatellut. Nyt aikuisena on monesti tullut mieleen, että mitäs jos olisi käynyt huono tuuri. Mutta eihän sitä olisi näin ”vanhana” mitään muisteltavaa, jos olisi nuorena ollut liian varovainen.

Veikko Saarinen

[Julkaistu Putkilahden kylälehdessä 2/helmikuu 2006]

Nuorisoseura
 
Urheiluseura
 
Koulupuistohanke