www.putkilahti.net
Etusivu Perustietoja Palvelut Tapahtumat Kyläseura

Aulis Hakanen 75 vuotta

Aulis Hakanen täyttää 75 vuotta 21.2.2007. Merkkipäivänään Aulis ei kuitenkaan aio juhlia.

Auliksen synnyinkoti oli Korospohjassa. Auliksen isä Otto Hakanen oli syntyjään Luhangasta, mutta oli jo nuorena joutunut lähtemään seudun taloihin töihin. Hän viihtyi pitemmän aikaa sukulaistalossaan Putkilahden Nikkilässä, josta käsin tutustui Huvilan tyttäreen Saimaan. Saima ja Otto rakensivat oman pienen talonsa, Kivelän, Huvilan maille 1920-luvun loppupuolella. Tuohon taloon syntyi aikanaan kolme lasta, Ulla vuonna 1930, Aulis 1932 ja Kerttu 1941.

Noihin aikoihin Korospohjan lahdella tapahtui paljon sekä kesällä että talvella. Lähiympäristön metsissä oli melkein joka talvi isoja savotoita, ja puita ajettiin Koroslahden rannoille isoiksi tukkitaapeleiksi ja pitkiksi halko- ja propsipinoiksi. Ennen sotia ja vielä niiden jälkeenkin haloilla oli kova kysyntä, ja niitä ajettiin hevosella kaukaakin, pisimpiä matkoja lienee ollut Ylisjärven takaa Luotovuoren ja Housujärvien ympäristön metsistä. Keväällä heti vesien auettua rannoilla häärivät ensin kuorinta- eli parkkausmiehet. Sitten alkoivat vieritykset, jonka jälkeen hinaajat hakivat lautat ja lastuumiehet lastasivat halot lotjiin. Kaima-laiva kävi Korospohjassa aamuyöllä matkallaan Jyväskylään palatakseen taas illansuussa.

Koulumatkaa Auliksella oli lähes viisi kilometriä, mikä ei ollut lainkaan tavatonta tuohon aikaan, kun sanaa koulukuljetus ei oltu vielä keksitty. Rippikoululeirejä ei myöskään ollut, vaan rippikoulua käytiin kirkossa kaksi viikkoa syksyllä ja kaksi keväällä. Kirkonkylässä oli monia vakituisia rippikoulukortteeripaikkoja. “Vielä se Ruusan mökki taitaa tuossa tienposkessa olla pystyssä” muistelee Aulis usein, kun kuljemme tietä kirkkomaalle päin.

Jo nuorena poikana Aulis sai harjoitella “työnteon herkkua“ naapurien riihissä ja heinä- ja elopelloilla. Vähän miehistyttyään Aulis oli talvisin isänsä hevosenohjissa savottapoluilla. Siinä sitä onkin muistelemista, kun hän lähti hakemaan halkokuormaa Luotojärven kupeelta. Kun oli onnekseen selvitty isot mäen alas Housuvuoren syrjää, Herapohjasta alkoi kolmen kilometrin järvitaival “Vähäänkorostiin“. Matka oli usein vaivalloinen, sillä harvoin Ylisjärvellä oli hyvä ja leppoisa keli, vaan enimmäkseen jäällä kävi jonkinlainen vihuri, joka lennätti vitiä raiteelle, joka jurisi anturan alla ja piti länget tiukalla hevosen olkaluilla. Ei siinä ajomies tarjennut kauan istuskella “pomppa“ päälläkään kuorman nokalla, vaan piti juosta hilpaista perässä.

Nykyisin karja kulkee teurastamoihin ja lihaliikkeisiin autoilla, vieläpä rekoilla. Auliksen isän Otto Hakasen “lihaliike“ keräsi teuraat riimunvarren päähän ja Otto teurasti ne kotonaan ennen kuljetusta Jyväskylän liikkeisiin. Näihin kuljetuksiin Aulis osallistui useinkin. Aulis muistaa vielä hyvin, miten kesäkuumallakin talutettiin suuri sonni kinttupolkuja pitkin Synsiän takaa Punajärveltä Korospohjaan Hakasen teurastusvajalle.

Sotaväki, eli asevelvollisuuden suorittaminen on monen elämässä jonkinlainen virstanpylväs eli miehen mitta. Aikanaan Auliskin kävi sotaväen ja samalla Ypäjän hevoshoitokoulun.

Seuraava virstanpylväs olikin tyttöystävän löytyminen ja perheen perustaminen. Siitä Aulis selvisi aika vähällä, eikä pyöräkään paljon kulunut, kun valinta sattui oman kylän tyttöön, ei tarvinnut Suhmuraan saakka mennä. Saara Harjulan mukana tulikin valmis koti ja työpaikka, “kotivävyn“ paikalta on moni muukin isäntä uransa aloittanut.

Ylätalon historiaan on kuulunut hyviä ja huonoja aikoja, isännät ovat vaihtuneet, kuka kuollen ennen aikojaan, kuka muuten joutunut lähtemään ilman omaa aikomustaan. Puhutaan pula-ajoista ja lamasta, kuten myös nousukausistakin.

Saaran ja Auliksen avioiduttua Ylätalossa asuneet Saaran sisko Sirkka ja hänen miehensä Toivo saivat oman maapalan Kettusuolta, jonne rakensivat oman kotinsa, Päivölän, Saaran ja Auliksen jatkaessa Ylätalon töitä. Sen kummemmin Saaralla kuin Auliksellakaan ei ollut alan koulutusta, Auliksella tosin Ypäjän hevoshoitokoulusta saadut perustiedot. Turvana oli sentään Saaran vanhempien Anna ja Matti Harjulan kokemuksen antamat tiedot ja taidot.

1950-luvulla sattuneessa “Korean buumissa“ Ylätalossa oli tarjota iso leimikko myyntiin, mikä tietenkin poiki rahaa. Niinpä Ylätaloon rakennettiin uusi asuinrakennus vuonna 1963 ja hankittiin kylän ensimmäisten joukossa Harjulan tilan kanssa yhteinen dieseltraktori, Massey Ferguson.

Matin kuoltua helmikuussa 1963 ja Annan vanhetessa talon isännyys siirtyi Saaran ja Auliksen harteille. Saaran nuorempi sisar Raili oli opiskellut talousopettajaksi ja avioitui sitten kenialaisen miehen kanssa ja muutti Keniaan. Hän sai Ylätalosta oman metsäkappaleen, jota edelleen hoidattaa Keniasta käsin.

“Karjassa talon turva“ , kuuluu vanha sanonta. Ylätalossakin luotettiin pitkälti karjan tuottavuuteen. Traktori syrjäytti vähitellen hevoset, ja navetta remontoitiin uuteen uskoon 1970-luvun alussa. Hevostalli yhdistettiin navettaan ja entisestä sikalasta tehtiin maitohuone. Vanhasta lantatalikostakin saatettiin luopua, sillä lanta kulkeutui ritilästä lietelantasäiliöön. Maito puolestaan kulki putkia pitkin omaan säiliöönsä, tongatkin kävivät tarpeettomiksi.

Aulis seurasi tarkasti aikaansa, ja pyrki pysymään kehityksen kelkassa. Niinpä Ylätalon pellot salaojitettiin Putkilahden ensimmäisinä, naapurien seuratessa perässä. Ylätalon pellot sijaitsivat Peuhanniemellä, mutta jämsäläisten niittypalstat kiersivät rantoja. Auliksen onnistui hankkia niityt omistukseensa, ja karjan laitumet paranivat samalla kun aitauksen haitoista päästiin eroon. Peltoviljelys muuttui nurmivoittoiseksi, karjan laitumeksi ja tuorerehuviljelykseksi.

Keinosiemennyksen ansiosta karjanjalostus eteni pitkin askelin, minkä lisäksi jalostuskelpoista karjaa hankittiin ostamalla. Tulokset alkoivatkin näkyä, ja Saaran ja Auliksen nimiin kirjattiin monenlaisia karjapalkintoja. Toki karja silloin tuotti myös taloudellisesti.

Aulis keskittyi tilan hoitoon koko sydämellään, metsääkään unohtamatta. Suuri edistysaskel oli tien tekeminen Ylätalon metsien perälle saakka. Se tiesi kantohinnan nousua ja muunkin metsänhoidon helpottumista – toki tien on ollut myös kuntoilijoiden ahkerassa käytössä. Kun naapuritila tarjosi metsiään myyntiin, Aulis osti tältä myös uutta metsää.

Kaikella tarmollaan on ollut mukana myös vaimo Saara, ehtoisa emäntä, kuten sitten isompana perheen lapsetkin, Erkki, s. 1961 ja Riitta, s. 1963.

Saara ja Aulis ovat osallistuneet aktiivisesti paikkakunnan eri yhteisöjen toimintaan. Saara on ollut maamiesseuran sihteerinä ja johtokunnan jäsenenä, Aulis johtokunnassa ja puheenjohtajanakin useampia vuosia, kuten myös Keskustapuolueen paikallisosaston toiminnassa. Osuuspankin johtokunnan jäsenenä Aulis toimi eläkeikäänsä saakka. Palkkiona aktiivisuudestaan Aulis on saanut Osuuspankin kultaisen ja Keskustapuolueen hopeisen ansiomerkin. Auliksen “kansalaisaktiivisuudesta“ kertoo sekin, että kun Korpilahden kunta säästösyistä laittoi Putkilahteen vain muutaman katulyhdyn, Aulis oli puuhamiehenä, kun kyläläiset talkoovoimin hankkivat lisää valopylväitä, jotta valot saatiin koko keskikylälle. Naapurina Aulis on ollut vertaansa vailla. Jos apua on tarvittu, Ylätalosta sitä on aina “Auliisti“ annettu.

Kun Aulis tuli “sopivaan“ ikään, tuli sukupolvenvaihdos ajankohtaiseksi. Niinpä Aulis ja Saara rakennuttivat itselleen oman talon, Lipetin, Nokkosen rannalle, ja Erkki siirtyi jatkamaan Ylätalon isännyyttä. Vointinsa mukaan Aulis kuitenkin autteli Ylätalon töissä, Saaran harteilta eivät emännän huolet ja työt vielä siinä vaiheessa juurikaan helpottaneet. Nyt Erkki on jo vakiintunut ja avioitunut, joten talossa on myös uusi emäntä, joka tosin asuu viikot vielä töittensä takia muualla, ja Saara saa keskittyä enemmän Lipetin emännyyteen ja mummon rooliinsa.

Reino Koskinen

[Julkaistu Putkilahden kylälehdessä 2/helmikuu 2007]

Nuorisoseura
 
Urheiluseura
 
Koulupuistohanke