Tarina Mainio-Kustaasta

Tämän kirjoittaja muistaa lapsuudestaan vanhan kivimiehen, jota sanottiin Mainio-Kustaaksi. Eräänä kesänä oli Kustaa perkaamassa suurta viemäriojaa Pohjolassa. Kun ojasta lankkuja pitkin vieritettävä kivi oli Kustaankin voimille ylivoimainen tehtävä, haki hän tämän kivivänkärin Pohjolan talon aittojen alta, pisti vänkärin koukun kiven alasyrjään ja yläpäästä pujotti vahvan koivusen puukangen niin jopa alkoi kivi nousta. Herja kun käy mainiosti, sanoi Kustaa, siitä nimi Mainio-Kustaa.

Muistan taas erään kerran, kun Kustaa oli Pohjolassa kiviä särkemässä. Oskari Rantanen löi poran päälle ja Kustaa piteli poraa. Miten lienee lyönti Rantaselta lipsahtanut lekan viedessä Kustaan rukkasesta selkämyksen ja kädestä rystyt verille. Kustaa ei kuitenkaan näyttänyt tästä hätääntyvän vaan sanoi: Voi herja kun kävi mainiosti.

Kerran taas eräänä elokuun yönä, kun nukuin pihassa suureen omenapuuhun tehdyllä lavalla, alkoi sataa. Kustaa nukkui viereisessä aitassa, kuuli sateen ropinan, tuli herättelemään sanoen: Voi mainiota, kun alkoi sataa, tulehan poika aittaan nukkumaan.

Kaipauksella muistelee tämän kaltaisia vanhan kansan miehiä. Heidät oli elämä luonnon keskellä kouluttanut rauhallisiksi ja hyväsydämisiksi ihmisiksi.

[Julkaistu Putkilahden kylälehdessä 11/marraskuu 2007]