Savenahon saunasta Rupanniemen tanhuville 100 vuotta

Vihtori ja Emma Aaltosen esikoinen näki maailman ensi kertaa 09.11.1908. Potra poika taapersi isä Vihtorin jalan jäljissä Erkki- ja Armasveljien kanssa. Kiinnostuneena kaikista uusista asioista hän tarttui kaikkiin tehtäviin ahkerasti ahertaen.

Sitten koitti kouluikä ja kansakoulua Toivo kävi neljä vuotta. Nuorukaiseksi kasvettuaan Toivolla oli mahdollista opetella penkkipuusepän ammatti kiertävässä kotiteollisuuskoulussa, joka tuolloin toimi Niemelän tuvassa. Myöhemmin syntyivätkin monet pöydät, tuolit ja sängyt kätevissä käsissä.

Nuorta miestä alkoi kiinnostaa monenmoiset asiat. Maaseudulla välimatkat olivat pitkiä ja Toivo ryhtyi välittämään polkupyöriä, myöhemmin myös maitoseparaattoreita ja kirnuja. Samoilla myyntireissuilla hän myös valokuvasi ihmisiä innokkaasi kehittäen itse kuvatkin.

Liikkuminen tuli yhä tärkeämmäksi maaseudullakin. Niinpä Toivo päätti hankkia automobiilin ja lähti sellaista hankkimaan. Tuohon aikaan oli markkinoiden suosituin ja edullisin ”vaunu” T-mallin Ford ja sellaisen Toivokin hankki. Autokauppaan kuului liikkeen puolesta auton ajokortin suorittaminen, sekä automonttöörin kurssi, kas kun autokorjaamoja ei joka kulmassa ollutkaan. Lisäksi tarvittiin autokohtainen ajolupa, eli T-Ford kortti. Niinpä Toivosta tuli taksiyrittäjä.

Joitakin aikoja toimet sujuivatkin hyvin, mutta kieltolakiaikaan työt kokivat ankaraa vastatuulta ja taksista täytyi luopua. Toivo ryhtyi taksihommien jälkeen isä Vihtorin avuksi kuljettamaan hevosella rahtia ja postia Korpilahdelta, jopa Jyväskylästä saakka. Monet kuormat vietiin ja tuotiin Korospohjaan Kaima-laivalle.

Perheen perustaminenkin alkoi Toivoa kiinnostaa, kun naapuriin, Jollan taloon, tuli karjakoksi iloinen Pappisten tyttö Hilja Nieminen. Avioiduttuaan ja asuttuaan muutaman vuoden ”arentilla” useammissa paikoissa, he ryhtyivät rakentamaan omaa kotia Savenahon naapuriin, tien toiselle puolelle Tyynelään. Esikoisena syntyneen Aarno-pojan menehtyminen tapaturmaisesti oli nuorille vanhemmille kova paikka. Pari vuotta nuoremman Reima-pojan kasvellessa syttyi sota ja Toivokin joutui kovaan kouluun heti alusta alkaen. Tottuneena hevosmiehenä ja jo hiukan vanhempana, Toivo ajoi muonakuljetuksia etulinjoihin. Hilja leipoi leipää Hovisen kappaan myytäväksi ja kasvatti possuja sekä kanoja parin lehmän lisäksi. Sotavuosina syntyivät Keijo, Veikko ja Pentti. Vihdoin sota oli ohi ja Toivo selvisi onnekseen haavoittumatta kotiin.

Sodan jälkeen alkoi kiivas jälleenrakentamisen aika. Hevoshommien jatkeeksi Toivolla syntyi ajatus oman rakennusporukan kasaamisesta. Toivo opiskeli kirjekurssina rakennusmiehen oppeja ja ryhtyi rakentamaan tarvitseville navetoita ja remontoimaan taloja.

Lasten lisääntyessä, syntyi isän ruusunnuppu Seija ja poika Erkki-Armas ja kasvaessa tilan tarve lisääntyi ja Toivon pitkäaikainen unelma maatilasta alkoi hahmottua, kun Rupanniemen taloa peltoineen tarjottiin vuokrattavaksi. Vuorostaan Tyynelä laitettiin vuokralle, Toivo ja Hilja muuttivat katraineen ja lehmineen Rupanniemeen ”arentille”. Jo toisen lapsen menetys, Erkki-Armaan hukkuessa omaan kotirantaan, oli heille raskas suru. Työtä tehtiin kuitenkin rintarinnan ja syntyi vielä toinen tyttö Aino (Heli).

Kun sitten Rupanniemeä tarjottiin ostettavaksi, Toivo ja Hilja tekivät rohkean päätöksen. Tyynelä myytiin, siitä saaduilla ja lainarahoilla ostettiin Rupanniemen tila, kiitos hyvien naapureiden, jotka takasivat lainan. Talvisin ajettiin ”ruukkia”, tehtiin metsätöitä poikien kanssa, kesäisin oltiin rakennushommissa ja illat sekä vähät vapaa-ajat viljeltiin ja raivattiin omia peltoja.

Toivo-isä vihtan teossa Juhannussaunaan 1995.

Aikaansaavana ja osallistuvana miehenä tunnettua Toivoa pyydettiin monen moiseen kylän yhteiseen toimintaan mukaan. Aikaa nipistettiin koulun johtokuntaan ja osuuskauppatoimintaan, jossa edustustossa hän oli jopa Helsinkiä myöten. Hevosten tuntijana Toivoa pyydettiin usein markkinoille mukaan asiantuntijaksi, kun haluttiin ostaa hyvä hevonen. Hevosjalostusyhdistys oli Toivon sydäntä lähellä. Hän kasvatteli muutaman oman varsan, joista yhdellä kokeili kilpa-ajoakin jääradalla.

Reinanpohjalle, jossa Rupanniemikin on, oli hankala ja pitkä matka. Kapea tie kulki jyrkän Kyöhinmäen kautta ”isolle” tielle. Naapurien kanssa virisi ajatus uuden ja Putkilahden kylälle lyhemmän tien rakentamisesta, johon toimeen ryhdyttiinkin. Reinanpohjalla oli puhelimia muutamassa talossa, linjaa oikaistiin ja kunnostettiin, tarvittavia pylväspuita kaadettiin omista metsistä. Vuorollaan jokainen toimi tiehoitokunnassa, niin myös Toivo monet vuodet, puheenjohtajanakin. Näin oli paremmat väylät saatu auki maailmalle.

Pellot oli raivattu pikkuhiljaa parempaan kuntoon, joten lehmiä voitiin lisätä. Tuli uuden navetan rakentaminen ajankohtaiseksi. Tarvittavat seinätiilet ”lyötiin” omassa rannassa, tehtiinpä osa kattotiilistäkin itse. Vakava takaisku keskeytti rakennustyöt, kun pohjarakenteiden eristepikeä levitettäessä, kiehuva pikiastia kaatui ja Toivo poltti pahoin itseään. Rakentaminen jatkui kuitenkin muutaman kuukauden tauon jälkeen parantumisen myötä. Nyt tehtiin peltotöitä enemmän ja hankittiin myös traktori. Harmaalla pikku-Fergulla muokattiin maita ja tehtiin metsätöitä. Toki hevonen, ”Ryhti-tyttö” oli kaikessa vielä mukana.

Rakennustyöt jäivät iän myötä pois ja Toivo ryhtyi tilan töiden lisäksi ajamaan taas postia, nyt mopedilla kylältä Reinanpohjalle ja metsäautotieksi rakennettua Etu-Varmantietä Rantuulle saakka. Lasten yksi toisensa jälkeen muutettua pois kotoa, Hilja ja Toivo hoitelivat tilaansa kaksistaan, kunnes Hilja menehtyi sairauden murtamana. Toivo ei kuitenkaan lannistunut, vaan opetteli konelypsyn ja pesemään pyykkiä koneella. Ruuan teon taidot olivat olleetkin hallussa. Vaikka lehmät sittemmin lähtivät ”korkealaitaiseen”, ei Toivo luopunut vielä eläinystävistään, vaan kasvatteli vielä lihakarjaa ja lampaitakin oli muutama jossain vaiheessa.

Eläkeikään ehtineenä ja vapaa-ajan lisääntyessä Toivo osallistui eläkeläiskerhoihin ja kävi lomailemassa eläkeläisten kuntoutus- ja lomapaikoissa. Siellä hän tapasi uuden ”tyttö-ystävän”, Hiljan, kuinka ollakaan. Tämä tuttavuus kuitenkin päättyi lyhyen ajan kuluttua Hiljan menehtyessä äkillisesti sairaskohtaukseen. Aikaa kului ja musiikin ja tanssin ystävänä Toivo kuitenkin osallistui matkoille ja eläkeläiskerhojen toimintaan edelleen. Vielä elämä oli järjestämässä Toivolle matkaseuraa, tälläkin kertaakin Hiljan, kolmannen! Tämä Hilja vietti paljon aikaa ja viihtyi Rupanniemessä luonto- ja eläinrakkaana ihmisenä. Hän joutui kuitenkin terveyden pettäessä palaamaan myöhemmin kotikonnuilleen.

Timanttien kimallusta Rupanniemen tanhuvilla Toivon kuvaamana.

Rupanniemen tanhuat ja rannat olivat tulleet Toivolle kovin rakkaiksi, senpä vuoksi hän oli kovin onnellinen voidessaan asua loppuun saakka omilla tiluksillaan, katsella auringon nousua, kuunnella lintujen laulua, katsella timanttien kimallusta hangella, omasta ikkunastaan.

Kotimaisema; lahden tyven,
saunaranta ja vene,
metsän tuoksut ja kukat
välkkyvät kalat,
lapsi, lapsia, lapset
ja vanha onnellinen kaiku; ISÄ hei!
(V. A. Koskenniemi)

NUORIN TYTÄR
(AINO) HELI KANGASMÄKI OS. AALTONEN

[Julkaistu Putkilahden kylälehdessä 11/marraskuu 2008]