Galleria Galleria www.putkilahti.net Galleria Galleria
Etusivu Perustietoja Galleria Palvelut Tapahtumat Kyläseura

Sotavankeja Putkilahdessa

Tyttö kulki metsätiellä pää pystyssä avojaloin. Hän ei katsonut taakseen. Mies kulki perässä kantaen olkapäällään kirvestä. Metsäniitylle oli vielä matkaa.

– Eikö pelota, mies kysyy huonolla suomenkielellä.
– En minä pelkää, jos tapat minut, kaikki tietävät, että olet minut tappanut. Et pääse pakoon, eikä kukaan sinua auta.
– En minä tyhmä ole.

Taloihin oli jaettu venäläisiä sotavankeja auttamaan töissä, kun omat miehet olivat sodassa.

Leonid Petrusov oli joutunut suomalaisten vangiksi haavoituttuaan jalkaan. Hän oli kotoisin Ukrainasta.

Joskus Leo muisteli kotikyläänsä. Talot oli rakennettu tienvarteen porstuat tielle päin. Iltaisin pimeän tultua naiset kokoontuivat talojen rappusille vaihtamaan kuulumisia.

– Ludmila, onko lapsesi jo parantunut?
– Olga, joko miehesi on saanut töitä?

Äänet kuuluivat selvästi kylän reunimmaiseen taloon saakka.

Täällä talot olivat hajallaan, ihmiset toisenlaisia. Haljalan talossa oli paljon työtä, varsinkin kesällä. Avuksi oli lähetetty Helsingistä koulutyttöjä, Kyllikki ja Seija. Mukavia tyttöjä molemmat, kovia tekemään töitä, vaikka olivatkin kaupungista.

Iloinen koivunistuttajasakki. Takana vasemmalla ukrainalainen sotavanki Leo vieressään Uiton Aino, Maire Hakanen, edessä Anja Friman, Kyllikki ja Alpakan isäntä Mikko Hakanen.

Sotavankeja oli useammassa talossa. Rantalan emäntä pelkäsi vankeja, heidän kanssaan yksin hän ei koskaan lähtenyt mihinkään. Vankeja oli monenlaisia, useimmat olivat hyviä työmiehiä, mutta oli niitäkin, joille työ ei maistunut. Jotkut oppivat puhumaan suomea, he kertoivat kotioloistaan ja opettivat venäläisiä lauluja ja sanoja. Kylässä oli kaksi vankileiriä toinen Kotirannassa ja toinen Heikkilässä. Veneellä vangit kulkivat metsätöihin. Haikeat laulut kiirivät tyyntä veden pintaa, kun he siirtyivät paikasta toiseen. Leo oli oppinut puhumaan suomea, häneltä jäi elämään useita sutkautuksia. Kerran hän juoksi tuohtuneena tupaan, jossa vanhamummo istui.

– Maa rikki, rotta män.

Hän oli yrittänyt saada rottaa kiinni, mutta maassa olikin ollut kolo, johon se livahti karkuun.

– Miksi aina jauhot? Hän tokaisi, kun iltaruuaksi syötiin piimää ja talkkunaa.
– Ukrainassa siat syö jauhot.

Leo oli hyväluontoinen, hän piti lapsista ja leikitti heitä mielellään. Hän oli tumma ja komea, heti näki, että hän oli ulkomaalainen. Ei häntä tarvinnut erikseen vahtia, koska mitään mahdollisuutta pakenemiseen ei ollut.

Sodan loputtua vangit palautettiin takaisin. Leo opetteli ulkoa Kyllikin Helsingin osoitteen ja lupasi ilmoittaa, miten hänen oli käynyt. Hän arveli voivansa selvitä hengissä, koska hänellä oli arpi jalassa merkkinä loukkaantumisesta ja siitä ettei ollut vapaaehtoisesti antautunut vangiksi.

Kyllikki muisteli tapausta vedet silmissä. Hän lauloi Leon opettaman surumielisen laulun. Mitään viestiä ei koskaan tullut.

KIRSTI KUPARI

Lähteenä Kyllikki Ropposen haastattelu Putkilahdessa kesällä 2009.

[Julkaistu Putkilahden kylälehdessä 9/syyskuu 2009]

Simolan mansikka- ja villisikatila
 
Nuorisoseura
 
Urheiluseura
 
Koulupuistohanke