www.putkilahti.net
Etusivu Perustietoja Palvelut Tapahtumat Kyläseura

Sirkka Liisa Mattilan muistolle

Kummitätini Sirkka Liisa Mattila syntyi Putkilahdessa 18.10.1920 (k. 17.6.2010) pappani pikkusiskoksi. Tasan 57 vuotta myöhemmin, samaisena lokakuun päivänä putkahdin itse maailmaan. Syntymäpäivän lisäksi meitä tuli yhdistämään se, että vanhempani olivat päättäneet valita Liisan kummikseni, aikuiseksi ystäväkseni elämään.

Liisa asui siskonsa Hilkan kanssa kotini naapuritalossa, Uusi-Mattilassa. Kahden naisen taloudessa he olivat sopineet järjestelystä, jossa kumpikin oli vuorollaan isäntä ja emäntä, kutakin aina vuoden kerrallaan. Isännän töihin kuului kaikki, mitä tuona aikana miellettiin miesten töiksi, eli lähinnä ulkotyöt. Emäntä taas hoiti lähinnä sisätyöt, kuten leipomisen ja ruuan laiton. Jako tuntui hyvin toimivalta ja reilulta. Riippumatta isännän tai emännän roolista, molemmat sisarukset pukeutuivat aina hameeseen tai leninkiin. Kerran Liisa mm. osti itselleen verkkatakin, johon tietysti kuuluivat myös housut. Takin hän piti itse ja tarpeettomat housut hän antoi äidilleni.

Omia lapsia ei Liisalle eikä myöskään hänen sisarelleen Hilkalle ollut siunaantunut. Kuitenkin he olivat hyvin lapsiystävällisiä ja ottivat meidän perheen lapset mielellään luokseen leikkimään, ja juomaan simaa, maailman parasta simaa, maailman parhaiden omatekemien leivonnaisten kera. Tuota omassa kotona niin harvinaista herkkua, simaa, Liisan ja Hilkan luota löytyi aina. Me lapset olisimmekin viihtyneet naapurissa mielellään vaikka joka päivä.

Hilkka, Jarno, Salla ja Liisa joulupäivänä 1979

Leikeistä mieleen jäi hyvin Liisan ja Hilkan nimeämä leikki Volvo Markkasesta. Yksi lapsista oli rosvo, joka otettiin kiinni ja suljettiin pihassa olevaan vanhaan navettarakennukseen. Muut vartioivat rakennuksen ympärillä ovia, ettei Markkanen päässyt pakoon. Ja Markkasen tehtävä oli yrittää keksiä vartioimaton ovi, mistä livahtaa ulos. Joku kekseliäs älysi käyttää pakoreittinä navetassa olleen ulkovessan istuinreikää. Siinä olikin kaikilla alkuunsa ihmettelemistä ja nauramista. Kaikkein parasta oli se, että Liisa ja Hilkka antoivat leikkiä kotonaan leikkejä, mitä omassa kotona vanhemmat eivät olisi antaneet leikkiä. Yksi näistä oli mm. hämähäkin seitin teko tupaan. Otimme käyttöön kaikki talosta löytyvät villalangat ja sidoimme niitä ristiin rastiin huonekalusta ja ovesta toiseen, koko huoneen poikki. Muistini ei niin pitkälle riitä, että muistaisin, kuka nuo langat siivoili ja irrotteli, todennäköisesti kummitätini ja hänen sisarensa. Välillä raaputtelimme ulkorapuista lohkeilevaa maalia, luoden karttakuvioita; uusia maita ja mantereita. Mieleeni ei tule kovinkaan montaa aikuista, joka sallisi lapsille vastaavia leikkejä. Iloa meiltä lapsilta ei puuttunut Liisan ja Hilkan luona.

Liisan ja Hilkan kanssa teimme myös monenlaisia retkiä. Kesällä kävimme pyöräilemässä lähiteillä, talvella hiihtämässä ympäröivillä pelloilla. Vuosi sitten terveyskeskuksen vuodeosastolla ollessaan Liisa hymyssä suin niitä aikoja muisteli ja sitä, kuinka hänen kummityttönsä oli jo pienenä ”ihan mahoton hiihtämään”.

Liisa oli myös ahkera lukija. Muistan, miten mukavaa oli pimenevinä syysiltoina mennä lainakirjat kainalossa naapuriin ja odotella yhdessä Liisan kanssa kirjastoauton valojen kajoa. Auto saapui kerran viikossa Uusi-Mattilan tien risteykseen. Odottelimme hämärässä sisällä, ja auton valojen näkyessä juoksimme kilpaa autolle. Lukeminen olikin Liisalle tärkeä asia aina viimeisiin päiviin asti. Kun hän ei enää itse jaksanut, oli hän onnellinen, kun sukulaiset ja ystävät kävivät hänen luonaan ja lukivat hänelle.

Liisa eli koko elämänsä askeettisesti ja hyvin vähään tyytyen. Monille niin välttämättömät kodinkoneet, kuten jääkaappi, mikroaaltouuni, sähköhella, astianpesukone sekä televisio puuttuivat Uusi-Mattilasta tyystin. Radio sentään löytyi tuvasta. Kahvinkeitintäkään ei Uusi-Mattilassa ollut. Aina vieraiden ilmaantuessa kiiruhti Liisa ensitöikseen eteiseen kahvipannu kolisten. Pian eteisestä alkoikin tupruta herkullinen pannukahvin tuoksu, samalla kun Liisa täytti pöytää monella sortilla itse leipomiaan herkkuja. Vieraanvaraisuutta riitti kaikille. Joulukuusen hän haki itse tuvan nurkkaan joka ikinen joulu. Senkin hän koristeli vaatimattomasti, mutta kauniisti. Jos jouluna hänelle sattui viemään monimutkaisen joulukukka-asetelman, hän pikimmiten riisui siitä turhat kimallukset ja koristukset pois. Yksinkertainen hyasintti oli se kukka, mitä Liisa jouluna rakasti. Sen tuoksu toi Uusi-Mattilaan joulun. Kesän Uusi-Mattilaan toi ensimmäisenä näsiän kukka, jota seurasivat tuoksuvat kielot.

Ehkä juuri tämä yksinkertainen elämäntapa yhdistettynä vankkaan uskoon oli se voimavara, mikä teki Liisasta tasapainoisen, onnellisen ja lämpimän ihmisen. Hän oli aina aidosti kiinnostunut muiden kuulumisista. Itsestään hän puheli vain kyseltäessä. Muutettuani lukion jälkeen eri puolille Suomea, odotti Liisa aina minua kylään vanhempieni luona ollessani. Hän oli aina kiinnostunut, mitä elämääni milläkin hetkellä kuului. Ei ihme, että tällä perheettömällä naisella oli paljon ystäviä ympärillään viime hetkille asti. Istuin Liisan viimeisenä päivänä hänen vierellään ja pidin häntä kädestä. Hän puristi kättäni heikosti ja viimeisinä sanoinaan kuiskasi minulle: ”Viekää minut taivaan kotiin”. Ja sinne tuo pieni sisukas nainen varmasti pääsikin. Hänen elämäntavoissaan ja arvoissaan oli niin paljon sellaista, mistä nykyajan materialistisen maailman kasvattamat ihmiset voisivat ottaa opikseen. Edes vähän, tehdäkseen tämän päivän maailmasta paremman paikan elää ja olla.

SALLA MATTILA

[Julkaistu Putkilahden kylälehdessä 9/syyskuu 2010]

Nuorisoseura
 
Urheiluseura
 
Koulupuistohanke