Puolukkaretki

Soudan Päijännettä pitkin parin kilometrin matkan. Syksyn kuulaus tuntuu jo ilmassa, vaikka aamu on lämmin. Vielä tuli muutama lähes kesäinen päivä. Mukava soutaa, kun on tyyntä. Valkoinen joutsenpari uiskentelee lahden suulla. Kolmantena on harmaa joutsen, kuluneen kesän poikasia. Moni mökkiläinen on jo kääntänyt veneen talviteloille ylösalaisin. Ketään ei näy maisemassa. On sentään, yksi valkoinen purjevene kaukana selällä. ”On suuri sun rantasi autius, sitä sentään ikävöin”, runoili Koskenniemi.

Vedän veneen maihin, nostan repun selkään ja kävelen metsään. Puolukkapaikka on lähellä, kävelyä tuskin kilometriäkään. Tiedän mihin menen, sillä kävin päivää aikaisemmin samalla kankaalla. On kuin menisi valmiiksi katettuun pöytään. Tällä kertaa ei ole lainkaan monilta retkiltä niin tuttua marjapaikan haeskelua. Katiskankin tipautin eilen matkan varrella veteen. Hyvällä onnella voin saada tällä marjaretkellä myös ahvenia.

En pidä mitään kiirettä marjojen keräämisellä. Nautiskelen kaikessa rauhassa tästä mökkiläisen laatuajasta. Etsin tasaisen laakean kiven ja perustan ”leirin” sen jäkälä- ja sammalmatolle. Sopivan väljä paikka, johon aurinko paistaa. Jätän repun kivelle ja päätän etsiä vähän sieniä. Löytyykin, useita lajeja. Suppilovahveroita, lampaankääpiä, vaaleita orakkaita, kantarelleja. Ottaisikohan myös kangasrouskuja, joiden maku on muita voimakkaampi. Päätän ottaa vähän niitäkin.

Sitten löytyy yllättäen hyvä mustikkapaikka. Kallion juuresta, järveä kohti kallistuvasta rinteestä. Tämäpä harvinaista. Syyskuun puolivälissä näin paljon ja näin hyviä mustikoita. Hetken mietin, keräisinkö koko ämpärillisen. Luovun ajatuksesta. Mitäpä noista, mustikoita on jo pakastettuna ihan tarpeeksi. Kerään kuitenkin pari litraa syötäväksi tuoreena aamupuuron kanssa. Ja ainahan voi toivoa, että kumppani tekee päiväkahville mustikkapiirakan. Vien mustikat ja sienet leiriin ja alan kerätä puolukoita.

Puolukoiden laatu on erinomainen. Ämpäri täyttyy nopeasti kevyellä alumiinipoimurilla, jonka kannessa on pääskysen kohokuva. On ruokatauon aika.

Tauon aikana käyn ihmettelemässä aivan leirin vieressä olevaa kaatunutta jättiläismäntyä. Kun on tällainen täydellisen leppoisa sää, unohtaa helposti, millaista metsässä joskus voi olla. Tällä kertaa puun juuret ovat pitäneet otteensa, kun myrsky on riuhtaissut. Valtavan vipuvoiman paineessa on pettänyt puun sylinpaksuinen tyvi, kun myrsky on tarttunut latvukseen. Tutkin säpäleiksi pirstoutunutta murtokohtaa. Puu on ollut ihan terve, silti se on rusahtanut poikki. Millaistahan olisi olla marjaretkellä, kun yllättäisi semmoinen myrsky?

Järvi on kirkas, mutta on alkanut vähän tuulla. Ei tuule niin paljon, että huolestuttaisi soutaa. Katiskassa on mukava yllätys, tusinan verran ahvenia, joista mikään ei ole ihan pieni. Muistuu mieleen kevään korvasieniretki. Löytyi hyvä sienipaikka ja silloinkin tuli matkalla lisäksi kalaa. Luonnon antimet on pian saatu tältä kesältä. Mutta vielä odottaa karpaloretki, ehkä useampikin. Täällä Putkilahdessa en enää ehdi soille kulkemaan, mutta kotiseudulla etelässä tunnen kaksikin suurta karpalosuota. Sinne vielä tahdon, vasta sitten kesä on ohi.

TEKSTI JA KUVA: VESA NUOLIOJA

[Julkaistu Putkilahden kylälehdessä 10/lokakuu 2012]