Mansikkaemännän värikästä elämää

Niin, palataanpas kevääseen, joka on odotuksen ja jännityksen aikaa, tulevan satokauden onnistumisesta johtuen. Tänä keväänä selkä sattui pettämään oikein kunnolla, välillä ei päässyt edes kävelemäänkään. Jokapäiväisestä voimistelusta ja venyttelystä huolimatta näytti epävarmalta, miten saa mansikan istutukset ja kitkemiset tehtyä. Töiden määrä ja työnjako on ollut niin, että kitkeminen on minun hommia, Reijolla muut viljelytyöt, ja istutusta tehdään yhdessä. Onneksi kaksi tyttöä Jyväskylästä kyselivät, pääseekö meille maatalousharjoitteluun? –Toki pääsee… ja puhelintiedustelun jälkeen löytyi vielä naapuriapua istutukseen.

Seuraava ongelma ja stressinaihe tuli vasta, kun mansikanpoimintaan ilmoittautuneet nuoret kertoivat kolmannen päivän iltana, kun työsopimus piti allekirjoittaa, ettei heillä ollut halua jatkaa ja yhdellä oli rippileiri. Hän luuli “kuulemma” mansikan kypsyvän ennen sitä! Ensimmäinen kerta tämmöinen tapaus minun mansikkaelämässäni, joka on melko pitkä, pidempi ainakin kuin Reijolla. Eipä siinä auttanut kuin alkaa haeskella “pää kuumana” uusia poimijoita (yritän vältellä rumia sanoja), koska satokausi oli vasta alkamassa ja valmiiksi poimitun mansikan tilauksia oli vihko täynnä. Mutta kun asuu kylällä, jossa ihmiset tuntevat toisensa ja ovat valmiina auttamaan hätätilanteessa, oli seuraavana päivänä pellolla joukko tehokkaita ja taitavia poimijoita. Kiitos siitä seuraaville: Autioniemen reippaille pojille Rekolle ja Karelle. Weijon Aurorakin yritti auttaa, mutta kesäflunssa vei voiton. Sitten meillä aina vakioapuna ollut Kellomäen Eila tuli kesäpaikaltaan naapurista ja Kassinsaaresta myös kesäasukas Lindroosin Ritva sekä pika-avuksi Ruthin Sisko. Jos kaikki kesällä auttaneet ihmiset mainitsen nimeltä, ei kylälehdessä sivut piisaa, mutta yksi tulee jäämään muistoihini erityisesti: Weijon Julian apu ja eväät myös minulle! Lisäksi vielä muita satunnaisia avunantajia ja suuri joukko itsepoimijoita pelasti meidät ahdingosta, jota lisäsi sade ja alkukauden lämpimät yöt homeelle edullisilla lämpötiloilla. Sade hakkasi ja pehmitti mansikkaa. Mädäntyneitä tuli jatkuvasti, vaikka niitä olisi perannut yötä päivää – mahdotonta. Mansikkaa tuli ennätysmäärä, jos se olisi ollut myyntikelpoista, mutta noin 25% sadosta saatiin poimittua myyntikuntoisena. Onneksi kaikki tilaukset tuli hoidettua.

Vieläkin naurattaa ja kiitollisuus sydämessä läikähtää, kun ajattelee sadonkorjuuaikaa. Enpä olisi tiennyt, miten mukavia nuoria löytyykään Putkilahdesta, kun vielä Merivirran Emma tuli äitinsä kanssa ja teki meidän huushollissa suursiivouksen, pölystä ja koirankarvoista päästiin eroon, kun selkävaivat eivät olleet pitkään aikaan antaneet siivota – piti vaan jalkaa nostaa korkeammalle, jottei villakoirat purisi nilkkoja.

Sade on tänä kesänä kurittanut suomalaista viljelijää oikein kunnolla. Ei montaa kuivaa päivää. Luin juuri Puutarhauutisista erään porkkanaviljelijän toiveen, ettei viljelijällä, varsinkin tämmöisenä kesänä, olisi hermoja ollenkaan. Meitä silti onnisti viljanpuinnissa suht´koht´ hyvin, mutta samaan aikaan oli sopiva keli ja kiire saada mansikanpistokkaat maahan, joita ei meillä ole otettu kymmeneen vuoteen, vaan ostettu taimet mansikkapunkin yms. vaivojen pelossa. Tämän kesän aikana on kuitenkin ilmennyt vakava tauti, punamätä, jota on tullut myös tarkastettujen taimien mukana Euroopasta. Vaikka pääosin olemme ostaneet kotimaisia taimia, niissäkin on ollut huonoa taimimateriaalia – onneksi ei punamätää. “Pistäminen” pehmeään, vastajyrsittyyn maahan ei käy sateella. Pilvipoutainen päivä on paras. Näitä päiviä ei ollut luvassa montaakaan ja kun puinti oli samaan aikaan, Reijon täytyi olla siellä ja Jafetkin on edelleen armeijassa (vuoden pesti, saa samalla kuorma-autokortin ja ammattipätevyyden) viikot ja viikonloput tiiviisti Marleenan kainalossa, tai toisinpäin. Siitä kuitenkin voi vain iloita, vaikka työapua välillä tarvittaisiin. Taas huonokuntoinen emäntä oli pulassa. Mutta eipä huolta. Muutaman puhelun jälkeen – sakset heiluen, pistokaspussit matkassa Huujärven Tellervo, Kellomäen Eila ja Ruthin Sisko ahkeroivat pellolla. Saatiin pistokkaat muutamaa kymmentä kappaletta lukuun ottamatta maahan, kun taas alkoi sataa! Pieni poutajakso ja sain loput pistokkaat laitettua ja Reijon kanssa harsolla peitettyä. Eipä ole niitä tarvinnut sen jälkeen kastella, jota kuivana syksynä olisi pitänyt tehdä ainakin viikon verran juurtumisen onnistumiseksi. Kyllä elämä ilman ystäviä ja mukavia kylän asukkaita olisi vaikeaa. Työtkin on mukavampaa yhdessä tehdä, kokea onnistumisen iloa ja nauttia luonnon kauneudesta, kuten tästä osasta Eilalta saamastani runosta ilmenee:

“ Elokuun usvainen aamu.
Harsopilvet taivaalta häviää.
Aurinko terälehtiään hiljalleen availee.
Luvassa on seesteinen
lämmin päivä.”

Runo jatkuu ja viimeinen lause on:

“… Lopputulos on
Korkeimman kädessä
ja sen saamme nähdä keväällä.”

Näin se on pellolta tulonsa ja elinkeinonsa saavan ihmisen, työn tuloksen näkee vasta myöhemmin. Väliin mahtuu monenlaista säätä, joiden aiheuttamalle lopputulokselle ei voi mitään, niin kuin tämän kesän ja syksyn aikana on jäänyt viljaa paljon puimatta, perunat ja muut vihannekset “uineet vedessä”, joet tulvineet, laittaneet ihmiset ja eläimet evakkoon. Eipä tässä omat ongelmat niin kummoisia ole, vaikkakin välillä tuppaa stressin pukkaamaan, tai kovasti harmittamaan, niin kuin tässä hirvenmetsästyksen ensimmäisenä päivänä, jolloin Jafet tuli metsältä kotiin ja lähti villisikoja ruokkimaan tarhalle. Jekku, joka on päivät pihalla irti, ei ollut ajovuorossa, oli niin innoissaan, että yllättäen lähti Jafetin auton perään ja häipyi sen siliän tien metsään. Olin juuri tullut mansikkamaalta kitkemästä ja ajattelin laittaa pyykit narulle kuivumaan, kun huomasin, että Jekkua ei näy – ei kuulu, vaikka kuinka viheltelin ja kutsuin. Aluksi koiraa etsi Jafet ja Marleena ja se löytyikin Autioniemen Jukan vinkistä, mutta Jekku ei tullut pois, kun oli niin kiivas hirvenhaukku päällä. Illemmalla yritimme Reijon kanssa uudestaan, mutta onnistumatta. Seuraavana aamuna Jafet tavoitti koiran jatkamasta hirvien haukkumista, mutta hirvet siirtyivät vain kauemmas ja lopulta Luhangan puolelle. Eikä sen päivän haeskelun jälkeen kuulunut koirasta mitään. Ilta tuli ja Jafetin täytyi siirtyä jo armeijaan. Seuraava aamu meni meiltä asioidessa kaupungin keskustassa. Paluumatkalla ollessamme Pynnösen Jorma soitti, kertoi naapurinsa nähneen harmaan koiran Hauhanpohjantiellä. Sinne siis suoraan koiraa etsimään. Juuri kun Reijo pysäytti auton, soi puhelimeni ja Merivirran Marjo soitti, että Robert on nähnyt Jekun näköisen koiran koulutaksista Etu-Varmantiellä. Samassa soi Reijon puhelin ja Aaltosen Essi ilmoitti ottaneensa Jekun kiinni ja odotti meitä. Kiireesti vaihdoimme suuntaa Etu-Varmantielle, josta löysimme Essin ja Jekun. Uupunut koira kyytiin ja kotiin. Ikävä oli molemminpuolinen, niin “vinkui” koira kuin minäkin. Taas kerran tuli todettua se, mitä on pienellä kylällä asuminen: ihmiset huolehtii, kyselee, ilmoittaa tilanteista. Täällä on todellinen turvaverkko ympärillä. Miten neuvokkaita ja fiksuja nuoria meidän kylällä kasvaakaan. Ellei vastoinkäymisiä olisi, tuskin huomaisi, miten onnekas onkaan asuinpaikkansa ja elämänsä suhteen.

Niin on hyvä jatkaa vielä syksyn värien nauttimisesta, kunnes viimeisetkin lehdet puista putoaa. Eikä sittenkään luonnon kauneus ole ohi, vaan sävyt muuttuvat hillityimpiin harmaaseen ja lilaan, sekä mukavat muistot, hyvät ystävät, mieleiset harrastukset tuovat väriä töiden lomaan. Kun valoisa aika vaan lyhenee – saa kaivattua lepoa jäsenilleen, mmmm… kynttilänvaloa ja lasi hyvää punaviiniä. Nautin elämästä.

TARJA SIMOLA

[Julkaistu Putkilahden kylälehdessä 11/marraskuu 2012]