"Armas joulu jo kutsuu meitä taasen muistojen suurten luo"

”Hoosianna, Daavidin poika”, soi ensimmäisen adventtisunnuntain lähestyessä Hurttian koulun aamunavauksessa. Yksi kynttilä paloi opettajan pöydällä. Ikkunoissa oli askarreltuja tonttuja ja luulenpa nähneeni vilahduksen punaisesta hiippalakista ikkunan takanakin. Joulu oli lähellä, sitä tuskin malttoi enää odottaa. "Taas joululaulut soivat yössä maan ja tähtöset ne loistaa valoaan. On aika rakkauden, se täyttää jokaisen. Oi, jospa aina joulunaika ois.”

Ulkona oli valkoista ja koulutuntien päätyttyä, sinisen hetken aikaan, kotiin kulkiessani metsä muuttui jouluiseksi satumetsäksi.

Aistin, kuinka metsäneläimetkin valmistautuivat joulun viettoon. Punatulkut joululyhteissä mummolan pihamaalla.

Kirkolla, kauppojen edessä valaistuja joulukuusia. Tervapadat paloivat. Joulupukista vilaus. Kuinka hän jo nyt tänne oli ehtinyt?

Kotona äiti. Aina ahkerana, paistamassa, siivoamassa, koristelemassa joulun tulla. "On äiti laittanut kystä kyllä. Hän lahjat antaa ja lahjat saa." Monet herkulliset tuoksut ja myös vähemmän miellyttävä lipeäkalan tuoksu, täyttivät kotimme ja tänään nuo tuoksut siivittävät minut taas joulua odottavaksi pikkutytöksi.

Joulukuusenkoriste laatikkoa kaapin ylähyllyllä oli kaivaten katseltu jo kesällä. Kultanauhat ja pallot. Ja tähti. Se tärkein. "Taas syttyy valot tuhannet nyt tänne Pohjolaan ja taivahalta tähtöset jo luovat loistettaan.” Taivaalla loistavat pienet tähdet antavat valoaan tänäänkin pimeään jouluyöhön. Kuinka suuri onkaan pienen valon voima pimeyden keskellä. Vanhan latvatähden, jo kuluneen, hieman vinoutuneen ja kultauksiaan karistaneen, laitan kuusen latvaan vieläkin. Äidin liimaama enkeli siinä keskellä. Tuo tähti on kulkenut mukanani lapsuudesta lähtien. Se vie minut aina takaisin jouluun ensimmäiseen.

Koulun kuusijuhlaan lähdettiin aikaisin aamulla. Jännitti sillä olin enkeli. Jouluenkeli. "Olen jouluenkeli, Taivaanisän lähetti", lausuin. Hämärässä luokassa oli jo joulu.

Koristeltu joulukuusi valaisi himmeällä valollaan koko huoneen. Tähti kimmelsi kuusen latvassa. "Syttyi siunattu joulutähti, yöhön maailman raskaaseen." Kuvittelin itsenikin seuraamaan tähteä, kuin ennen ensimmäisen joulun aikaan itämaan tietäjätkin tekivät.

Kuusen kulta- ja hopeanauhat kimalsivat valon osuessa niihin. Joululaulut soivat. Istuin usein pitkään vain katsellen joulukuusta ja kynttilöitä. Se oli minulle jo joululahja. Joulu, lahjoista parhain.

Jouluaamuna “kello löi jo viisi” olin jo varhain hereillä. Harras tunnelma täytti mielen. Pukeuduin ja kävin sanomassa äidilleni, että lähden joulukirkkoon. Jäätyneen järven yli kulkiessani, lumen naristessa huopikkaiden alla olin keskellä joulun ihmeellistä maailmaa. Tähdet valaisivat tietä. Eikö vain ollutkin yksi suurempi muita? "Taivahalle syttyi juuri, tähti kirkas, tähti suuri."

Oli vielä hiljaista ja alttarilla oli iso joulukuusi. Sitä taas jäin katselemaan ja jossain vaiheessa alkaneen joulusaarnan sanatkin hävisivät ajatellessani vain tuota joulun yksinkertaista kauneutta.

Kotiin palatessani, minua oli etsitty. Äitini ei ollut ilmeisesti kuullut minun lähteneen niin varhain liikkeelle. Torujakin tuli, mutta olinhan ollut vain kirkossa. “Enkeli taivaan” soi vieläkin mielessäni.

Niin, vuosien vieriessä, joka vuosi uudestaan, ensi lumi ja kynttilät, Hoosianna ja muut joululaulut saavat minut lapseksi jälleen. "Ja vanhakin nyt nuortuu, kuin lapsi leikkimään." Hiljaisuus ja rauha ympärillä...Kaiken vilinän ja hosumisen keskellä lapsuusajan joulumuistot ja perinteisen joulun valmistaminen saavat kiireen pysähtymään. "Jouluyö, juhlayö, päättynyt kaikk on työ."

Muistojen virta ei jäädy, kun "me käymme joulun viettohon".

"Taas kaikki kauniit muistot, mun tulee mielehen. Niitä milloinkaan ei viedä, ei ryöstetä sielustain."

Rauhallista Joulua!

PIRKKO TAPIOLA

[Julkaistu Putkilahden kylälehdessä 12/joulukuu 2012]