Silloin kun olin lapsi..

Heinosten perhekuva vuodelta 1952. Helmi ja Teodor Heinonen ja lapset, takana vasemmalta Tuomo, Reijo ja Teuvo, isän polvella Helena ja keskellä Marja-Liisa.

Perheeseeni vanhempieni lisäksi kuuluivat Teuvo, Tuomo, Reijo, Helena ja minä. Kaksi vanhempaa veljeä syntyivät ennen sotaa, Reijo sodan aikana, Helena ja minä putkahdimme maailmaan sodan päätyttyä ja kuulumme suuriin ikäluokkiin. Olen varma, että meillä viidellä lapsella on hieman erilainen käsitys vanhemmista ja lapsuudesta. Leimansa antoivat poikkeukselliset olot. Vanhempien veljien lapsuuteen sota ja isän sairastelu toi oman sävynsä sekä raskas työ, minkä he joutuivat aloittamaan keskenkasvuisina.

Isällä ja äidillä ei taatusti ollut vanhemmuus kateissa. Periaatteet olivat ajan hengen mukaiset. Tavoitteena kasvattaa lapsista kunnon ihmisiä. Mielestäni he onnistuivatkin siinä. Meillä oli kuri, mikä jo sanana tänä päivänä on väärä. Nythän puhutaan rajoista. Vanhemmat olivat aina oikeassa ja vastaan ei jupistu. Joskus se todella harmitti, mutta uskon yhä heidän tarkoittaneen hyvää. ”Koivuniemen herra” oven päällä muistutti tottelevaisuudesta. Tietääkseni en koskaan saanut vitsasta. Olinkohan niin kiltti? Joku psykologi sanoisi tietysti tässä kohtaa nyt, että lasta on uhattu väkivallalla koko varhaislapsuuden. Enpä usko itse kylläkään tästä mitenkään vahingoittuneeni. Meille opetettiin oikea/väärä, käyttäytymistavat, vanhempien ihmisten kunnioittaminen, rehellisyys ja ylipäätänsä olemaan ihmisiksi. Vanhemmat olivat vastuunsa tuntevia ja lapset rakkaita.

Parhaimpiin lapsuuden muistoihin kuuluu isän syliin nukahtamiset. Kouluun aamuisin isä herätti meidät laulaen. Hän lohdutti, jos istuimme käsi poskella murehtimassa. Sanoen, että hevosella on suuri pää. Se joutaa suremaan.

Isä osallistui myös silloin tällöin leikkeihimme. Mummon kuoleman jälkeen, kun hautajaisleikit olivat ajankohtaisia, hän toimi joskus pappina. Isä piti liikuttavan muistopuheen ja laskimme ”vainajan” viimeiseen lepoon kukkaruukkuun. Päätteeksi lauloimme yhdessä virren ”Ystävä sä lapsien”. Jos ”kuollut” sattui olemaan pieni nukke, niin se kaivettiin takaisin elävien joukkoon välittömästi. Äiti ei muuten tykännyt jostain syystä tästä hautapaikasta.

Mieluisia leikkejä olivat piilosilla oleminen ja muut maalaiselämään liittyvät jutut. Talvella lumesta rakennettiin lumiukkoja, linnoja ja pellolle huoneistoja. Heinosen Vappu oli leikkikaverina ja hänen kanssa olemme useasti jutelleet yhteisistä puuhasteluista. Esim. kesäiltaisin olimme ongella ja jokaisen sintin paistoimme tikunnenässä rantakivien väliin tekemässämme nuotiossa. Olen ihmetellyt jälkeenpäin, kuinka olimme oppineet varovaisen tulen käsittelyn, kun koskaan ei sattunut mitään. Uimaan opettelimme Emma-sian vahtiessa. Iso emakko suhtautui varsin rauhallisesti savikylvystä nautiskellen meihin vedessä pulikoidessamme.

Helsingin olympiakisojen innoittamina harrastimme myös urheilua. Pihassa oli vauhditon pituushyppy – sekä korkeushyppypaikka. Hyppytelineet olivat Reijon puusta tekemät ja rimana toimi riuku sekä laskualustana pehmeä sahanpuru. Alkeellista, mutta ajoi asiansa. Putkilahden urheilukentällä kävimme kilpailuissa. Veljekset osallistuivat juoksulajeihin. Teuvon ja Tuomon päämatkoja olivat 800m ja 1500m. Reijo pinkoi 100 ja 400 metriä. Helena ja minä osallistuimme kolmiotteluun, mikä sisälsi 60m juoksun, pituushypyn ja pallonheiton. Kivisen Aila voitti aina minut. Olin huono pallonheittäjä.

Aikaa kulutettiin myös korttia pelaten: Mustaa Pekkaa ja Sikaa. Muistan, kun Mönkölän Onni antoi minun voittaa joka pelin. Yhden kerran sitten hävisin ja minusta tuli sika. Voi kamalaa. Se oli kova paikka pikku tytölle. Pakenin keittiön pöydän alle. Huusin ja potkin. Onni sai houkutella pitkään minua sieltä pois ja uuteen kierrokseen. Sen jälkeen pelit hänen kanssa päättyivät aina voittooni. Olin vissiin niin taitava.

Maalaisympäristö tarjosi rikkaan kasvualustan. Eläimet ja luonto kuuluivat elämään kuin nenä päähän. Muistan tutkineeni kasvien erilaisia lehtiä ja kukkasia. Muurahaiset, koppakuoriaiset ja ”muut mönkijät” olivat tarkan seurannan kohteena. Rannassa kasvoi iso kuusi, minkä tuuheitten, maahan ulottuvien oksien alla meillä oli maja turvapaikkana. Metsässä saattoi nimittäin olla pelottavia peikkoja ja muita maahisia. Naapurin Vappu oli Helenan ja minun paras leikkikaveri. Yhdessä mielikuvituksemme kehitteli näitä pelottavia tarinoita.

Kun vartuimme, niin osallistuimme maatalossa tehtäviin töihin, jokainen oman kykynsä mukaisesti. Perheen yhteisiä projekteja olivat lanttu- ja naurisviljelmät, heinänteko ja muu sadonkorjaaminen. Perunannosto oli kaikista ikävintä savipellosta ja se myös kesti viikkotolkulla. Koko päivän kestäneet marjastusretket ovat jääneet mieleen uuvuttavina. Lapsityövoimasta ei puhuttu sanaakaan. Jos meillä työskenneltiin koko perheen voimin, niin samoin tehtiin muuallakin. Suomea rakennettiin koko kansan panoksella kohti nykyistä hyvinvointiyhteiskuntaa.

Meillä rakennettiin. Navetta, tuotantolaitos, valmistui ensin ja 1966 jouluna muutimme uuteen päärakennukseen. Vastavalmistunut kotimme oli luksusta verrattuna vanhaan. Saimme sähköt, vesijohdon, viemärin ja talossa toimi keskuslämmitys. Joulupöytään istuessamme olimme onnellisia. Suuri unelma oli toteutunut.

Isä ja äiti olivat hyvin yritteliäitä. Lehmien lisäksi navetan vintillä kanalassa kotkotti parhaimmillaan 200 kanaa. Monet illat olen pakannut munia vanhempien kaupunkimatkaa varten. Seuraavana päivänä sai Jyväskylän torilla ostaa isältä kananmunia. Äiti puolestaan kiersi sillä välin liikkeitä ja tuttuja vakioasiakkaitaan kauppaamassa maalaistuotteita. Porsaiden kasvattamisesta ja myynnistä saimme myös tarpeellista lisätuloa. Perheemme oli ikään kuin yhteinen yritys. Jokainen teki sen, mihin kykeni.

Itsenäistymisprosessini alkoi murkkuikäisenä. Oli rajuja yhteenottoja varsinkin isän kanssa, joka oli ehdoton perheenpää. Uhmasin tätä arvovaltaa vastaan. Minulla oli mielipide joka asiasta ja sitä paitsi tiesin kaikesta kaiken. Niin viisas en sitten sen jälkeen ole ollutkaan. Iän myötä ymmärrys on kasvanut ja käsitys omasta rajoittuneisuudesta myös tietämyksen saralla. Aikuisuuteen kasvaminen on kompastelemista. Vanhempien hyvää tarkoittavat neuvot ja tuki tarpeellisia, vaikka silloin ei siltä tuntunutkaan. Kapinointi kuului normaaliin kehitykseen. Vie aikansa oppia kantamaan vastuu elämästään ja tekemistään valinnoista.

Sen ajan kasvatusperiaatteita on arvosteltu myöhemmin. Vanhemmat ovat olleet liian määrääviä ja hallitsevia. Siksi lapsi ei ole voinut kehittyä itsenäiseksi ihmiseksi. Kuri on ollut lisäksi liian ankaraa. Isät ja äidit eivät ole edes ymmärtäneet lapsen erityistarpeita. Kiellot ovat rajoittaneet lasta liiaksi. Luterilainen kirkko on saanut myös osansa kritiikistä. Vähän aikaa sitten tunnettu viihdetaiteilija TV:ssä kertoili omia periaatteitaan ja hänen mielestään Suomi on yhä liikaa kieltojen maa. Kun hänellä tulee olemaan lapsia, niin kasvatus ei sisällä käskyjä eikä kieltoja. Hän ottaa jälkikasvunsa mukaan joka paikkaan ja antaa heidän olla vapaasti ilman rajoitteita. Jäin miettimään. Toimivassa yhteiskunnassahan ovat lait, säädökset ja sopimukset, jotka sanelevat melko pitkälle, kuinka yksilön pitää elää. Ihmettelenpä minkälaiselle törmäyskurssille ihminen joutuu, jos lapsuudessa ei pienten asioitten kautta ole opittu mitään. Tulee mieleen tarina tynnyrissä kasvaneesta pojasta.

Lasten pahoinvointi on paljon puhuttu aihe tänä päivän. Kauhajoen ampumatapauksen jälkeen TV:ssä asiantuntijaraati keskusteli tästä järkyttävästä tapauksesta. Muistiin jäi Mannerheimin Lastensuojeluliiton tiedottajan puheenvuoro. Hän kertoi, kuinka heidän auttavaan puhelimeen soittaa samat lapset päivittäin ja kertovat, miten heidän koulupäivänsä on sujunut ja muut päivän uutiset. Tuntui käsittämättömältä. Ovatko tämän päivän lapset ja nuoret niin yksinäisiä? Eikö osa vanhemmista kotona kohtaa lapsiaan ollenkaan? Jääkö kysymättä, kuinka nukuit, miten koulussa meni tänään? Mitä sinulle kuuluu? Nämä ovat pieniä, tärkeitä kysymyksiä ihan jokaisen ihmisen elämässä. Kaikki meistä haluaa tulla huomatuksi.

Toisessa TV ohjelmassa taas korkeasti koulutetut ammattikasvattajat pohtivat keinoja puuttua lastentarhassa tapahtuvaan kiusaamiseen. Päällimmäiseksi neuvoksi jäi, että aikuinen ihminen valvoo ja on mukana lastenleikeissä. Voi herran pieksut sentään! Tarvitaanko tämän asian ymmärtämiseen vuosien opiskelu yliopistossa? Minun isäni, maanviljelijä, ohjaili aina leikkejämme, kun kylältä saapui lapsilauma pirttiin temmeltämään. Keinuhevosesta olisi muutoin varmasti tullut riitaa. Isän koulusivistys oli omien sanojensa mukaan neljä vuotta kiertokoulua ja muu oppi elämältä.

Minulla ei tietenkään ole mitään viisasten kiveä ratkaista nykyistä osan lasten ja nuorten pahoinvointia. Pohdittavaksi jää, että emmekö kestä hyviä aikoja? Olemmeko unohtaneet terveen järjen käytön ja tukeudumme liiaksi kirjatietouteen? Pitäisikö vanhat perusarvot nostaa uudelleen elämän ohjeeksi? Yhteiskuntaa on niin helppo syyttää kaikesta ja vaatia tukea. Ollaan niin avuttomia ongelmien puhjetessa, eikä ole mitään keinoja selviytyä omin avuin pienistäkään asioista. Tämäkö on itsenäisyyttä?

Lapsuudenkodin arvomaailma on kantanut minua elämässä eteenpäin vaikeuksien kohdatessa. 90-luvun laman aikana yritykseni teki konkurssin. Siinä katosi koko perusturva kertaheitolla. Selviytyminen kesti pitkään. Saan kiittää omaa perhettäni sekä läheisiä, hyviä ystäviäni tuesta ja vierellä kulkemisesta. Elämä on ollut hyvässä mallissa jo aikaa enkä koe olevani mitenkään uhri, vaan päinvastoin suuren vastoinkäymisen voittaja. Totta kai yhä edelleenkin harmittaa joskus taloudellinen menetys, mutta raha ei koskaan ole ollut arvoasteikossani ykkösenä.

MARJA-LIISA HEINONEN

[Julkaistu Putkilahden kylälehdessä 4/huhtikuu 2013]