Muistelmia hiihtokilpailuista

Putkilahden Nuorisoseura ja urheiluseura Putkilahden Pyrintö ovat järjestäneet silloin tällöin hiihtokilpailuja jo ennen sotia. Joskus otin osaa kilpailuun. Joskus jopa voitinkin. Sota-aika toi sitten omat rajoituksensa, ja silloin ei ollut kilpailuja. Miehet olivat sodassa ja ketään ei ollut järjestämässä kilpailuja. kilpaa hiihdin koulussakin , jos kilpailuja oli, mutta ei vallan usein. Kun oli pitkä koulumatka, niin tuli harjoitusta ihan luonnostaan. Koululaisen asu oli tytöilläkin kolttu, joka ei ollut kovin pitkä. Pitkät pässinpökkimät villasukat, jotka ulottuivat juuri polven yläpuolelle. Sitten oli ne flanelliset vaaleanpunaiset lämsähousut. Se housun ja sukan väli oli sitten aivan paljaana. Varsinkin kaatuessa se lumi hauskasti jäähdytteli. Alamäessä hame oli sopivasti tuulta vastaan kuin lepakko. Sukset olivat puusukset mäystimillä ja kyllä niissä oli olemassa jonkinlaisen takalenkki. Yhteen aikaan oli sellainen kumisaappaan varresta leikattu lenkki, joka vähän venyi. Sillä ne pysyivät hyvin sukset jalassa huopasissakin.
Kerronpa tässä miten minulle kerran koulussa kävi. Putkilahtiset ja Oittilalaiiset koululaiset kilpailivat keskenään useana vuonna. Olimme pitäneet koulussa jo aikaisemmin karsintoja. Sinä vuonna minä olin karsinnoissa tytöistä paras hiihtämään. En muista mikä se ikä ryhmä oli, mutta minäkin olin jo yläkoulussa. Emme olleet siis tipiläisiä, miksi Putkilahden koulussa alakoululaisia sanottiin. Mieleeni on jäänyt lähtemättömästi eräs tapaus.
Oli siis koittanut tämä paljon odotettu Oittilan ja Putkilahden koululaisten voiman koetus. Oittilalaiset olivat tulleet koulullemme jo ajoissa. Oli vissiin jotain tarjoiluakin. Kouluruokailua ei meidän koulussa ollut. Oittilan opettaja oli pitkä iso nainen Suoma Kaila. Hänellä näin jalassa ensimmäiset pitkät housut, jotka olin elämässäni nähnyt naisilla. Ne olivat sellaista vihreää verkaa. Hyvin kaunista kangasta. Mutta opettaja näytti hyvin isolta niissä housuissa. Mieleeni on jäänyt myös Uudentalon Heimo, joka oli myös hyvin pitkä poika. Hän olikin ainakin kolme vuotta minua vanhempi.
Mutta sinä päivänä sattui huono sää. Aamulla oli vähän pakkasta. Kotoa lähtiessäni veljeni rasvasi sukseni pakkaskelin voiteella, mutta päivällä oli tullut suojasää. Niinpä minun sukseni otti tieraa kamalasti etten päässyt ladulle lähtemään ollenkaan. Sukset olivat puusuksia silloin kaikilla. Meidän opettaja oli reheväkasvuinen vanhempi naisopettaja Rauha Aulas. Ei hän semmoisia taitoja osannut ollenkaan, että olisi oppilaan suksia osannut kuntoon laittaa. Ei edes oman koulun puolesta. Velipoika oli viiden kilometrin takana. Ei mitään apua. Minä pieni heiveröinen koululainen olin siis Luojan armoilla. Itkin vain eteisen nurkassa, kun en päässyt puolustamaan oman koulumme kunniaa ja mainetta. En muista miten siinä sitten kävi. Kyllä kai sen Oittila voitti, mutta en halunnut sitä varmaan muistaa. Sen jälkeen päätin, että hiihdän ainoastaan tervatuilla suksilla. En muista miten sitten kotiin pääsin. Olihan se viiden kilometrin kotimatkakin vielä hiihdettävä.
Tämä oli niitä lapsuuden traagisia urheilu kokemuksia. Mutta sitten paljon myöhemmin koitti tämä aikuisten voiman koitos. Nuorisoseuralla oli viestikisat. Mukaan ilmoittautui 11 viestijoukkuetta. Tehtiin ehkä historiaa, kun oli suurin viestiporukka, mitä on mukaan lähtenyt. Minä lähdin mukaan ikäihmisten sarjaan. Tässä sarjassa oli vanha kilpahiihtäjä 73-vuotias Aatu Ahonen. Jatkuvasti kuntoileva 62-vuotias Aino Riikonen, joka oli jopa kilpaakin hiihtänyt. Ja sitten minä, joskus hiihdossa kunnostautunut. Toiset joukkueet olivat kaikki nuorempia kuntoilijoita. Viestiporukat lähtivät liikkeelle yhtä aikaa. Vaihdot onnistuivat aika hyvissä asemissa. Minä lähdin ankkurina viimeisenä vaihdossa. Ei se lenkki nyt niin pitkä ollut, melkeinpä näkyväisyyden rajoissa. Yritin hiihtää niin paljon kuin rahkeet kestivät. Viuhdoin sauvoilla minkä vain kykenin. Mutta oli niin tuulinen sää ja melko kylmäkin. Hiihtäessä minua ainakin paleli. Tällä kertaa oli jo jalassa hiihtohousut. Huohotin varmaan kamalasti. En tiedä mistä se johtui, etten päässyt kovempaa. Eihän se ikä nyt vielä silloin haitannut. Olin ehkä 61-vuotias. Niinpä kylmän sään vuoksi yleisö ei jaksanut odottaa, että olisin maaliin kerennyt. Kaikki poistuivat jo katsomosta, kun maaliin saavuin. Hurraa huudoista puhumattakaan. Eipä tullut muistiin aikaakaan, kun kellomieskin oli poistunut paikalta. Maali oli silloin Harjulan tienhaarassa. Tämä oli sitten minun kilpaurheiluni loppu.
Olen tämän jälkeen nöyrästi siirtynyt sinne katsomon puolelle ja yrittänyt pukeutua niin lämpimästi, että jaksan katsoa ainakin niin kauan, kun kaikki maaliin tulevat.

Kirsti Koskinen

Etusivulle...

Julkaistu
Putkilahden
kylälehdessä:
3 /2001 helmikuu





Sivun alkuun...

Palautelomake

Kyläsepän kuulemia

Loppa Matti lopsottelee
taula hattu päässä, karhunnahkat korvissa ja kyntyset on jäässä.