Lastenlapsista vanhimpana minulla on halu ja velvollisuus kertoa viimeisimmät ajatukseni Tyyne Salon (7.9.1908 - 1.12.2002) elämästä. Hän olikin oikea teräsmummo, joka syntyi alkeellisiin olosuhteisiin Taivassalon saaressa ja eli elämänsä parhaat vuodet toisessa saaressa Putkilahden Kilvensalossa.

Ei ollut helppoa elämä hänen ollessaan pienten lasten äitinä. Pyykit piti pestä järvestä kannetulla vedellä. Oli navetassa karja hoidettavana. Käsin piti kirnuta voi ja piimä sekä leipoa leipä ja pulla. Tarvittiin tietoa sekä taitoa kasvattaa vilja ja heinä pienillä pelloilla ilman koneita ja hevonen ainoana voimanlähteenä. Perheen isä oli välillä monta vuotta sotarintamalla ja silloinkin piti kasvattaa pellavat vaatekankaiksi. Piti neuloa myös lapaset ja sukat talven varalle. Puilla lämmitettiin huoneet ja puuhellalla valmistettiin ruoka lapsille. Sähköä ei ollut. En ymmärrä, miten kaupassa käynti saaresta järjestettiin, kun venematkaakin oli vajaat 10 kilometriä. Soutaen, hevosella, kelkalla? Lääkäriinkään ei lähdetty kuin tosi hädässä. Synnytykset tehtiin saunassa naapurin tai kätilön avustuksella. Verratkaa nykyiseen elämäntapaan. Lähtisittekö tekemään saman edes viikoksi, saatikka sitten melkein koko elämän ajaksi? Mummoni oli käden taitojen mestari vanhuuteen saakka. Käsityöt, ruuanlaitto ja erityisesti siisteys näkyi kaikessa. Ja kakkua siellä oli aina kahvin kanssa tarjolla.

Tiedän, ettei hänen perhe-elämä aina helppoa ollut. En voi mennä arvostelemaan mummoa tai pappaa, koska en tiedä todellisia erimielisyyden aiheita, kenkähän voi puristaa milloin mistäkin. Isovanhempieni perhe-elämä seestyi Annalankummussa, kun tuli paljon elämää helpottavia tekijöitä ja kaikki palvelut lähelle. Mummoni jaksoi hoitaa papan viimeiseen saakka hyvin. Oli miellyttävää käydä morjestamassa heitä, kun mummo oli aina iloinen ja kahvipannu pantiin herkästi kuumenemaan. Juttutuokioissa riitti myös aina huumoria.

Mummon jäätyä yksin hänellä kävi vielä monen vuoden aikana paljon vierailijoita. Hän otti kaikki vastaan iloisena ja avosylin. Hän hyväksyi yksilöiden erilaisuuden tuomitsematta ketään. Hän puhui useammalle tuttavalle samanaikaisesti, ihmeellinen taito sekin. Hänen elämäänsä kuului myös paljon raskaita menetyksiä, mutta hän ei tullut niistä katkeraksi. Sitä tuskaa, jonka mummo on joutunut kokemaan, tietää vain se, joka on joskus saman kokenut. Mummoni varmaan rukoili voimaa Jumalalta ja sai myös sitä.

Kävin torstaiaamuna 28.11. tuttavani Leilan kanssa vanhainkodilla katsomassa mummoani. Häntä paleli istuessaan päivähuoneessa. Pyysin henkilökunnalta shaalia. Sain hartiahuivin, jolla peitin mummon hartiat. Kädet alkoivat lämmetä. Rasvasin useampaan kertaan peukalonpäitä, jotka olivat halkeilleet. Meillä oli oikein iloinen juttutuokio tiskaamisesta. Kiusasimme, että vieläkö ne hoitajat antavat sun tiskata. Mummohan oli tiskannut siellä aikansa kuluksi. Mummo nauroi ja sanoi: "Saavat toiset jo tiskata minun puolestani nuo astiat." Hän kertoi olevan niin raskas tunne rinnassa, mutta muuten hän oli pirteä. Vaistosimme, että ei mene kovin kauan, kun emme enää tapaa, mutta huiskuttelimme iloisesti kuten aina. Mummo toivotti kaikille tutuille terveisiä.

Oskarin päivänä, 1. adventin aamuna, mummo oli nukkunut pois sairaalassa. Oli kaunis pakkaspäivä. Hänen toiveensa oli toteutunut. Hänhän halusi jo lähteä. Hänen aikansa oli juuri silloin.

Voiko tämän kauniimpaa, luonnollisempaa elämästä luopumista olla? Olin Astan kanssa sanomakellojen soidessa sytyttämässä kynttilää papan haudalle, lumihiutaleet leijuivat hiljalleen, lintujen viserrystä kuului hautausmaan vanhoista puista, oli hyvin kaunis talvimaisema. Oli aivan hiljaista, kappelin kellot soivat vain rauhaa.

Anitta Hakola