Kesäisiä tarinoita

Syksy on jo tullut, mutta viivähtäkäämme vielä hetki viime kesässä. Olin tullut juhannuksen viettoon kotiin Putkilahteen. Heti perille päästyäni Johanna, Reijon tytär, kertoi innoissaan poikasista lintulaudalla ja oli huolissaan, koska emoa ei ollut näkynyt kuin aikaisin aamulla. Pienokaiset olivat kuoriutuneet muutama päivä aikaisemmin ja olivat osak-si vielä ”alasti”. Höyhenpeite lämmitti vasta selkää ja päätä. Poloiset palelivat ja olivat kovin nälkäisiä. Koko torstai-illan tarkkailimme ikkunan lävitse ”lapsia”, mutta emoa ei ilmestynyt paikalle. Sitten polun varrelta löytyneet höyhenet vahvistivat epäilymme: äiti oli saanut surmansa ja meillä oli neljä orpoa lintulaudalla.

Mitä pitäisi tehdä? Jättääkö luonnon armoille vai ryhtyä ruokkimaan ja odottaa selviytymistä. Päätimme yrittää pelastaa harmaasiepot varmalta kuolemalta. Reijo ryhtyi keinoemoksi ja aloitti ruokinnan. Linnunpoikaset olivat todella nälkäi-siä. Reijon lähestyessä pesää sieppojen kaulat venyivät ja suut avautuivat ”sepposen selälleen”. Sinne katosivat madot ja toukat yhdellä nielaisulla. Aterian jälkeen pienet ruokaperäiset tietysti ja sitten taas, heti viidentoista minuutin jälkeen oli ”armoton” nälkä. Mietimme, kuinka lintuemo jaksaa kantaa pohjattomille ahmateille kaiken tarvittavan ruuan. Se on ehdottomasti kokopäivähomma. Tosin harmaasiepoilla on yhteishuoltajuus, niin isä kuin äiti osallistuvat lasten hoitoon. Tässä tapauksessa toinen vanhemmista oli todennäköisesti saanut surmansa jo aikaisemmin.

Pyhien aikana siis kymmenet toukat ja madot katosivat linnunpoikasten ammottaviin suihin.

Kaikki ruoka ei kuitenkaan kelvannut. Lisäksi yritimme antaa kauraryynejä, jotka oli keitetty pehmeäksi. Suut napsahtivat välittömästi kiinni. Viesti oli selvä: kaurapuuro on pahaa, emme syö!!

Siepot kasvoivat hämmästyttävän nopeasti ja pikkuruinen pesä kävi ahtaaksi. Pelkäsimme, että niistä joku tipahtaisi maahan ja menehtyisi.

Siksi muutimme poikaset isompaan koriin omassa alkuperäisessä pesässä kuistin pöydälle. Yöllä ei siinä olisi niin kylmäkään, koska emoa ei ollut lämmittämässä. Siirron aikana vallitsi täydellinen hiljaisuus. Poikaset ihmettelivät tietysti, mitä nyt tapahtuu.

Juhannus oli nopeasti ohi. Reijo lähti kotiinsa Posiolle ja itse palasin Espooseen. Lintujen hoito jäi Tuomon vastuulle. Hän jatkoi ruokintaa ja ”lapset” vahvistuivat ja siivet kasvoivat. Kuistilla ne pyrähtelivät ja laskeutuivat Tuomon pään päälle tai ranteelle sekä ”juttelivat”. Veljeni kertoi mm. harmaasiepoille, että elo-, syyskuun vaihteessa tulisi muutto ulkomaille talven ajaksi. Me mietimme, että pitäisiköhän näyttää kartasta Afrikan sijainti? ! Oli siis pitkä lento edessä.

Päivät kuluivat. Tuli lentotuntien aika ulkona. Veljeni vei korin portaille ja siitä poikaset lehahtivat lentoon. Ensimmäi-sellä kerralla harjoitukset kestivät noin puolisen tuntia ja siepot palasivat uupuneina pesäänsä.

Siipien kantavuutta treenattiin näin joka päivä tästä eteenpäin, kunnes vahvin poikasista kohosi korkealle taivaansineen ja lähti omille teilleen. Kaksi poikasta jatkoi harjoituksia. Tuli surullinen päivä, jona yksi poikasista löytyi pesästä kuolleena ja toinen lähti lentoon kohti ”uusia seikkailuja”. Yksi poikasistahan oli menehtynyt jo aikaisemmin. Kuistilla oli jäljellä tyhjä kori. Neljästä poikasesta kaksi oli selvinnyt hengissä ihmisen ruokinnalla. Tunsimme onnistumisen iloa.

Oli todella kiinnostavaa seurata poikueen kehittymistä ja siitä muodostui koko juhannuksen mieleenpainuva kokemus. Tärkeää viisautta olivat pikkuiset saaneet syntymälahjaksi: esim. omaa pesää ei pidä liata. Horjuvin jaloin lintuset nousivat pesässä ylös ja pyllistivät reunan yli ulosteen. Ne nukkuivat myös yöt hyvin sikeästi ja kello puolikuusi oli liian varhaista aamupalalle. Vain yksi jaksoi avata silmänsä ja suunsa. Hyvin levätyn yön jälkeen puoli kahdeksan maissa ruuasta lapset kävivät jo kovan taistelun. Minulle, minulle, minulle… Armotta nokittiin kaveria ja painettiin alaspäin.

Tämä tarina on onnellinen. Kaksi neljästä poikasesta selvisi ja ehkäpä ensi kesänä ne tulevat jälleen tervehtimään meitä ja rakentavat pesän lintulaudallemme. Edessä on tietysti syksy ja pitkä talvi, mutta jospa saamme Afrikasta vieraita ensi kesänä! On, mitä odottaa.

Marja-Liisa Heinonen

[Julkaistu Putkilahden kylälehdessä 9/syyskuu 2005]