Paavo Ilomäki muistelee

Surfaillessani taas kerran netissä, osui suosikkilistalta silmiini Putkilahti. Päätin kurkistaa, mitä teille päin nykyisin kuuluu. Pitkähkön virkaurani aikana minäkin pääsin tutustumaan lukemattomat kerrat luonnonkauniiseen kyläänne ja ennen kaikkea teihin mukaviin ihmisiin. (En muista, että yhdestäkään ovesta minut olisi potkaistu pihalle). Tutuiksi tultiin ja ystäviä kertyi. Kertyi myöskin monenlaisia mukavia muistoja ja sattumuksia.

Paavo Ilomäki

Oli mukava lukea niitten kolmen tytön tarinat ensikosketuksistaan Putkilahteen. Jokaisella oli myöskin kerrottavaa Vaarunmäen sykähdyttävästä vaikutuksesta. Tähän kokemuspiiriin haluankin lisätä vielä neljännenkin tytön, nimittäin oman rakkaan äitini. Pian Korpilahdelle muuttomme jälkeen (1956) vanhempani tulivat tutustumaan uuteen kotiimme ja elinympäristöömme. Oli selvää, että paikkoja piti näyttää vähän laajemminkin. Siispä autoon vaan ja matkaan. Kohteeksi valitsin tottakait Putkilahden, losseineen ja Vaarunmäkineen. Ensimmäinen järkytys oli Kärkisten lossi! (Ei Laihianjoessa mokomaa ole koskaan nähty). Järkytyksen kyllä ymmärtää, sillä olihan senaikainen lossi melkoinen pyydys. Uimatta kuitenkin selvittiin vastarannalle, vaikka tuuli olisi meitä mielellään vienytkin kukaties minne.

Matka jatkui kohti uusia kokemuksia, malliin: ylös-alas-oikealle-vasemmalle, jopa joskus suoraan eteenkinpäin. Seuraavaksi edessä näytti olevan hirveä nousu. Ei kun pientä silmään ja nasta lautaan. Huh-huh pankolla ollaan! Se oli järkytys n:o 2. Vaan eivät mummeli ja pappa arvanneet, mitä tuleman piti. Vaihde vapaalle ja sujuttelemaan (jarruja säästäen) toista rinnettä alas kohti Putkiuiiikhlahtea ja kohta perään toinen, samma på svenska, eli se heitto, missä Ainonkin mahaa niin mukavasti kouraisi. Mamma Mia, joka istui pelkääjän paikalla mitta tuli täyteen: LASKE MUT HETI POIS! tarttuen samalla oven kahvaan. Hätäisesti karjaisin: NÄPIT IRTI KAHVASTA, tai ollaan kohta Helmerin tontilla Mehtänpeitossa! Oli pakko polkaista varovasti jarrua alkoi jo kuskiakin hirvittää.

No, siitä sitä tultiin Korospohjaan ja jossain Könkkölän tiehaaran seutuvilla saivat hökäistyä sen verran henkeään, että pystyivät aloittamaan suulliset esityksensä kolmannen eli superjärkytyksen jälkivaikutuksista. Kun pöly oli viimein laskeutunut ja tasapaino taas saavutettu, sai varsinainen Putkilahti kauneudestaan rutkasti tuplasuperlatiiveja. Itse olin hävytön pikkupirullisesti tyytyväinen suoritukseeni. Reissua muisteltiin sittemmin jo naureskellen monenakin kesänä käydessäni kotona Laihialla.

Vanha kansansanonta määrää: Mikkelin-päivänä pitää olla akat sisällä ja perunat kuopassa. Eräänä kauniina syyskuun aamuna ilmestyi putkilahtelaisen ökytalon tupaan (pirttiin?) muuan Manne. Tervehdittyään sujuvasti, taitavin sanakääntein, talonväkeä, kohdisti hän asiansa isännälle: Hai, hyvä isäntä, oiskoon siull tarjota miull jotahii kevyttä jobii? No, isäntä, joka oli aina ymmärtänyt lähimmäisensä hädän ja jokapäiväisen leivän tarpeellisuuden, katsoi Mannen läpi ja kehotti ottamaan navetan nurkalta pari ämpäriä ja painumaan viereiselle pellolle, jossa parhaillaan käynnistyi perunannosto. Kun aurinko oli kaartanut vankalla rutiinillaan taivaankannen yli jo pitkälle lännen suuntaan, oli sen päivän urakka saatu päätökseen. Kun oli vielä syöty ehtoisan emännän kattamasta runsaasta pöydästä mahat täyteen, oli Mannen tilinsaannin hetki. Selvähän se, että isäntä oli päivänmittaan tarkkaillut hänenkin tuotantokapasiteettiaan. Niinpä hän ehdottikin, että Manne saisi pitää jok` ikisen potaatin, jonka oli päivänmittaan ämpäriinsä kolahuttanut. Manne kävi kovin mietteliääksi ja hiljaiseksi, etten sanoisi, apaattiseksi. Lopulta loihe lausumaan: Hai, hyvä Isäntä, mutta kyllähän rakas Isäntä nyt itsekin sen ymmärtää, ettei sellaisella palkalla kukaan elä!

Ja lopuksi tältä paikalta: Toivotan kaunista syksyä ja hyviä perunannostokelejä Putkilahteen ja putkilahtelaisille!

Nostalgisin terveisin
Paavo Ilomäki

[Julkaistu Putkilahden kylälehdessä 9/syyskuu 2005]