Sulo Jokista muistellessa

Minä en ole Sulon lapsuuden aikaisia tuttuja. Minun äitini aikoinaan oli Sulon äidin hyvä ystävä, Alma kulki meidän talon ohi kauppamatkallaan ja usein jäi samalla juttusille. Toki kahvikin jo maistui, kun matkaa hänen kodistaan Välimaalta linnuntietä oli vähintään viisi kilometriä, polkuja pitkin paljon pitempi.

Sulon koti Välimaa oli pienehkö torppa, josta veropäiviä oli tehtävä Huuskolan taloon. Aikanaan se torpparilain ansiosta itsenäistyi sitten omaksi tilaksi. Lapsia oli viisi, tytär ja neljä poikaa. Koulumatka Välimaalta Tammijärven kouluun oli pitkä, normaali matka oli niihin aikoihin viisi kilometriä, usein suurin osa kinttupolkuja pitkin. Välimaan tilan pienet viljelykset eivät riittäneet suuren perheen elämiseen, vaan ansioita oli hankittava tilan ulkopuolelta. Hevonen oli siihen aikaan paras tuotantoväline, talvella hyvä kulkupeli ja metsässä verraton apu. Näin poikasesta asti Sulo oppi hevosen käsittelytaidot.

Sulo Jokinen

Melkein miehen ikään ei tarvinnut varttua, kun Sulokin kelpasi rengiksi ”emätaloon” Huuskolaan ja myöhemmin Tammijärven muihinkin taloihin. Siihen aikaan oli sentään piian ja rengin paikkoja tarjolla, palkka oli mitä oli, mutta toimeen tuli, kun talon ruuassa oli.

Sulo oli juuri varttunut täyteen miehen ikään, kun alkoi talvisota. Sulo oli sitä ikäluokkaa, jotka ei kerinnyt osallistua talvisotaan, mutta joutui sotaväkeen välirauhan aikana. Näin heille tuli pitkä ”sotareisu”, paljon pitempi kuin monelle muulle, kun jatkosota sitten alkoi. Sodasta Sulo selvisi pienin vammoin, vaikka kesällä 1944 haavoittuikin.

Sodan jälkeen Sulo jatkoi töitä taloissa ja savotoilla, kunnes sitten kuin kohtalon sormi käänsi Sulon elämän suuntaa. Rantomäen isäntä Kalle Repola yllättäen kuoli, ja Salme jäi leskeksi kolmen pienen lapsensa kanssa. Sivullisen on vaikea tuntea sitä surun ja huolten taakkaa, mitä Salme joutui silloin kestämään. Olen itsekin joutunut saman kokemaan. Ison kirjan mukaan puhutaan ”Korkeimman” johdatuksesta, ja miten taivaallinen Isämme pitää meistä huolen. Salmen kohdalla se Korkeimman apu tuli Sulo Jokisen hahmossa. Sulo oli kuin koulun käynyt jo nuoruudessaan kaikkiin pienen talon töihin ja kykeni myös ansioihin hevosen kanssa savottahommissa.

Vuonna 1956 Salme ja Sulo vahvistivat suhteensa mennen avioliittoon. Joskus puhutaan isä- tai äitipuolista negatiivisia vihjeitä. Rantomäen vaiheilta ei sellaisia koskaan kuulunut, vaan Sulo oli tervetullut perheen jäseneksi. Pienellä tilalla sitten työtä riitti, kun puuttui kaikki nykyajan mukavuudet, vedestä lähtien. Kunnon tietäkään ei ollut.

Vuosien uurastuksen tuloksena, kummankin parhaansa tehden, paikat kohenivat. Lapset kasvoivat ja kävivät koulunsa. Siinä sivussa vointinsa mukaan tekivät työtä vanhempien apuna. Sitten lähtivät maailmalle kuin linnut pesästään. Näinhän se on elämän meno.

Jäljestä päin ajatellen elämän vuodet ovat menneet pian. Yli 50 vuotta kerkisi Sulon aikaa olla Rantomäessä. Siinä ajassa tapahtui paljon ja nyt on talossa kaikki nykyajan mukavuudet. Eläkeaika tavoitti lopettaen kaikki kiireet. Lapset kävivät välillä katsomassa miten talossa voidaan. Ikä on vain niin hankala kaveri, että se tuo eläkkeiden lisäksi kaikenlaisia vikoja ja sairauksia. Niinpä Salme ja Sulo päättivät muuttaa Korpilahden keskustaan. Olihan sinne hiljattain valmistunut veteraanien oma talo, jossa oli turvallinen asua ja palvelut oli lähellä.

”Hoivatkaa, kohta poissa on veljet”, lauletaan veteraanien laulussa. Sulon osalta ennustus on toteutunut. Herran kädessä on päiviemme määrä. Virsi 631:

Reino Koskinen

[Julkaistu Putkilahden kylälehdessä 11/marraskuu 2005]