www.putkilahti.net
Etusivu Perustietoja Palvelut Tapahtumat Kyläseura

Taidetta polunmutkan takana

Aloitetaan aivan alusta. Ihmiskunta on luullakseni luonut jonkinlaista, välittömän toimeentulonsa ulkopuolista merkkiä henkisestä olemassaolostaan koko historiansa ajan. Suomessakin lienevät kivikauden aikana kylien lähitienoiden kalliot, petäjät ja hiekkatörmät olleet monenlaisten kuvien peittämät; parempien tekijöiden henkistä maailmaa kuvaavien luomusten, kuin myös nuorten sällien kivikirveellä vuoltujen eräveneenkuvien, tai punamullalla läiskäistyn kädenjäljen.

Meillä on ihan oma sanamme tälle, se on taidetta. Taide on hyvä sana, kun siinä on sisällä tuo taito. Taidon vaatimus nostaa taiteeksi hyväksymisen rimaa, mutta ei vielä tarkoita sisäisen merkityksen läsnäoloa teoksessa. Mikä puuttuu?

Puuttuu laatu, joka on syvemmältä määritellen suhde tai yhteensulautuminen taideteoksen (ja tekijän!) ja katsojan välillä. Sitä edesauttaa työn työstäminen – mikä ahkera sanapari! – eli käsitteellistäminen riittävän yleiselle, tajuttavalle tasolle. Pertti Kalin kertoi taideteoksen määritelmän olevan: ”taideteos on taiteilijan tekemä ja hänen julkiseen instituutioon esille asettamansa.” Julkisuus sisältää yleisön, ajatuksenvaihdon ja kritiikin. Myös katsojien kokemukset, fiilikset. Kalinin mukaan taideteoksen ensisijainen tarkoitus ei ole yksityiskotien koristaminen. Tämä ei tietenkään tarkoita, ettei yksityiskodeissa voisi olla oikeaa taidetta.

Taideteos saa alkunsa emootiosta, mutta hyvin pian tulee kognitio mukaan (eli työ alkaa tunne-elämyksenä, sitten kysytään mikä tämä on, miten toteutan, osaanko minä jne.), näin Kalin kertoo erään taiteilijan sanoneen. Osa tuotetusta taiteesta jää näkyviin, osa jää piiloon. Se voi tulla esiin myöhemmin ja löytää kannatusta, joskus yllättävästikin.

Virallinen titteli taiteentekijälle on esim. taidemaalari tai kuvanveistäjä, koulutuksen saanut ja oman alansa organisaation tunnustettu jäsen. Mutta taiteilija voi olla kuka vaan, joka haluaa tuota sanaa itsestään käyttää. Aika harva tosin haluaa, etenkään näin maalaiskylissä. Leimakirveen jälkeä ei kukaan halua otsaansa. Tosiasiassa heitä – tai meitä – on monta täällä Putkilahdessakin. Älkööt nimeltä mainitut taikka mainitsematta jääneet pahastuko.

Vanhojen maatalouskoneiden osista taidetta on tehnyt Reino Koskinen. Tästä on ollut jo juttua kylälehdessä, tosin työprosessi herättää kysymyksiä. Syntyykö tekijän mielessä ajatus: tästähän voisi tulla strutsi? Olisi mukava lukea Reinon omia ajatuksia aiheesta. Kirsti Koskinen on hänkin tehnyt taidetta, esim. maalaten ja savea muovaten. Kerran heillä käydessäni tajusin katselevani itämaisessa jokamiehen filosofiassa tuttua symbolipatsasta, kolmea viisasta apinaa. Se patsas saisi olla kaikkien kuistilla, muistuttamassa menijöitä ja tulijoita.

"Ihmisen tie ylä- ja alamäessä"

(Kerttu Weijo)

Kerttu Weijo otti riskin ja kasasi komean näyttelyn kylätalolle toissa suvena. Hänen aiheensa tulevat aivan lähipiiristä, rakennuksista, eläimistä ja ihmisistä omalla kartanolla, sekä suvusta ja lapsista – mutta myös mielikuvista, abstrakteista ideoista, joita versoo metsissä tai järvellä kulkiessa. Suvussa siirtyi isältä tyttärelle monialainen taiteellinen työskentely ja rohkea mielikuvituksen käyttö, samalla tapa suhtautua muiden tekemiseen: ”Vältä apinointia.” Kertulle taiteellinen työ on ilmeisesti jonkinlainen ruoan tai hengittämisen kaltainen välttämättömyys, erämaan keidas arjen leipätekstin keskellä. Sitä se on myös lukemattomille muille, vähemmän tuotteliaille taiteen harrastajille. Kullekin kykyjensä ja voimiensa mukaan.

Moottorisahaveistäjistä tulee mieleen Kivisuolta Leppäsen Markku. Hänen kotireviirinsä, Sorsan talon piha kantaa merkkejä isännän tarkkaa silmää ja kättä vaativasta harrasteesta. Markku veistää pölliä tai ottaa puunkappaleista esiin eläinhahmoja – usein puunjuurakon muoto antaa selvän vihjeen. Kurki, suon valtias on nousemassa lentoon; liike on tavoitettu upeasti. Veistos lienee edelleen Leivonmäen huoltoaseman luona, nelostien vieressä?

Tähän pohdiskeluun ja juttuun antoi aiheen Lennart Melin, joka väitti ettei hänen työnsä ole taidetta. Silti, ”it’s a crazy idea!” on yhden taiteen keskeisen alkuhetken tunnus. Mielikuvitus ja elävän hetken vahva kokeminen yhdessä antavat sykäyksen maalaukselle, tai veistokselle tai ”jutulle”. Väliäkö termeistä! Jos se ilahduttaa ja tyydyttää sekä tekijää että katsojaa, niin se on tehnyt tehtävänsä (kts.kansikuva). Ideat muovaantuvat taitavissa käsissä installaatioiksi, jotka palvelevat uniikkina sisustustaiteena, ei-tusinatuotantomerkityksessä. Lennun töissä on yleensä jokin jippo tai viesti, joka liikuttaa aivosoluja. Leonardo vinciläinen, tuo renessanssinero, on sanonut: ”taiteen tehtävä on ärsyttää, tieteen taas rauhoittaa.”


Taiteen moniottelija Helmer Selin sekä puolisonsa Kaarina Katainen pitivät molemmat oman taidenäyttelyn Putkilahden kylätalolla tässä takavuosina. Helmerin side kylään on peräisin ajalta ennen sotia; hänen isänsä metsätyömaat toivat hänet tänne v. 1934. Tutustuttuaan toiseen ”moniottelijaan” Osmo Salmiseen hän piti toisinaan kortteeria Pohjolan talon vinttikamarissa käyttäen sitä työhuoneenaan. Sekä kirjallinen että kuvallinen ilmaisu eri muodoissaan on Helmerin aluetta – sodan jälkeen hänet ohjasi kuvataiteen pariin osaksi runoudesta ym. kirjallisista töistä saatavilla ansioilla elämisen heikkous.

Putkilahti oli omiaan innostamaan maalaamiseen: ”Maisemat ovat monivivahteisia, paikasta kuin paikasta on monimuotoiset näkymät sommittelukokeiluja varten.” Talven ja kesän vaellukset sekä purjehdusretket Päijänteellä näkyivät sittemmin lukuisissa tauluissa, kuuluisat Päijänne- laudat yhtenä esimerkkinä. Retkien elämyksiä eri vuodenajoilta kirjoitettiin myös runoihin, niissä on monesti voimakas visuaalinen ote havaittavissa. Taide on Helmerin mielestä viettiä, oman kehittymis- ja kehittämistarpeen ilmentymää. Puhetta ympäristön suuntaan, pyrkimystä kohti täydellisyyttä. Se on toisaalta tuskaa ihmisen vajavaisuudesta, lisää tämän kirjoittaja.

Taideleireillä sekä nyt että 1950-l. osallistujia on kiehtonut maalauskokeiluihin Ylisjärven öinen valo, se kun kajastaa kesäöinä järventakaisen selänteen yllä. Helmer Selin oli ympäripuhunut italialaisen taideopettajan Bartolinin leirille eksoottiseen Suomeen. Kun tämä Mehtänpeitossa vilkuili väliin ikkunasta ulos ja väliin kelloaan, isäntä kysyi onko vieraalla menoa, johon tämä vastasi ihmettelevänsä valoisuutta. Kun hän sai kuulla ettei kesällä juurikaan pimene, hän kysyi: ”Milloin te oikein rakastatte?” Niin. Ehkä polulta näkyy jäätyvä järvenselkä, tai sitten risukkoa jossa heiluu muutama ruskettunut lehti koleassa tuulessa. Ja taide pakenee seuraavan polunmutkan taa.

TIMO SUOMINEN

Haast. Pertti Kalin, Helmer Selin, Kerttu Weijo

[Julkaistu Putkilahden kylälehdessä 11/marraskuu 2009]

Nuorisoseura
 
Urheiluseura
 
Koulupuistohanke