www.putkilahti.net
Etusivu Perustietoja Palvelut Tapahtumat Kyläseura

Lapsuuden talven ihmemaa

Tämä talvi on ollut poikkeuksellinen aivan kuin lapsuudessa muistini mukaan. Lunta on satanut taivaalta lähes päivittäin ja pakkanen on paukkunut. Monena viime talvena ihmiset ovat päivitelleet täällä etelässä lumen vähyyttä sekä ilmanalan lämpöä ja valittaneet, ettei pystytä harrastamaan mitään talvilajeja. On tämä kasvihuoneilmiö nääs. Nyt lunta on liikaa ja joka päivä siitä naristaan. Junaliikenne tökkii, autot jäävät kinosten alle, lumityöt ovat päivittäinen riesa, kadut vaikeita liikkua, huoltoyhtiöt eivät ehdi putsata paikkoja ja lumivuoret haittaavat näkyvyyttä. Kaupunkien puhtaanapitokalusto on aivan riittämätön jne.. Kaikki tuntuu olevan huonosti. Tosin hyvät hiihtomahdollisuudet ovat nurkalla ja kaikkia talviharrastuksia pystytään suorittamaan ihan lähellä. Koskahan tuo ilmojenhaltija osaisi säätää kaiken mielemme mukaisesti?

Toista oli ennen lapsuudessa. Mitä aikaisemmin ensilumi satoi, sen parempi ja pakkasetkaan eivät haitanneet menoa. Runsas lumi mahdollisti monet leikit. Talvi oli riemukasta aikaa ja täynnä erilaista puuhastelua. No pienellä varauksella, voihan tietysti olla, että aika kultaa tai ainakin silottaa osittain muistot.

Hiihto oli talven ykkösharrastus sekä mäkihyppy. Mäen alle kasasimme lunta ja pakkasimme sen. Näin syntyi hyppyri. Vauhtia antoi alamäki, sitten ponnistus ja tasajalka alastulo. Jokaisella oli ihan oma tyylinsä ja voiton ratkaisi hypyn pituus. Se oli ainut kriteeri. Varusteilla ja hyppypuvun suuruudella tai muodolla ei ollut mitään väliä. Ja sitten laskiainen oli ihan erikseen erityinen mäenlaskupäivä. Vanhan perimän mukaan tällä päivällä oli merkitystä tulevien töiden onnistumiseen ja siksi toivoteltiin toisillemme ”pitkiä pellavia”. Näin aikuisena olen monesti katsellut Noromäen pellolle päättyvää pientä nyppylää. Se näytti niin suurelta mäeltä lapsena ja siinä tultiin lujaa alas. Siltä se ainakin tuntui. Hiihtämisen lisäksi luisteltiin Nokkosen jäällä. Muistan, kun myötätuulen kannattamana tunsin lentäväni Perttulan rantaan asti. Oli hieno tunne, mutta takaisin tulo oli sitäkin vaikeampaa vastatuuleen. Muistan myös sen.

Kaikki oli aika alkeellista verrattuna nykyisiin suksiin, monoihin, luistimiin jne. Minun ensimmäiset sukseni olivat isän koivusta tekemät. Siteinä toimivat nahkalenkit ja monojen asemasta olivat huopaset. Suksien voitelu oli jo silloin tärkeä ja osaamista vaativa homma. Pohjat tervattiin ja luistoa lisättiin hiomalla kynttilää, itse valmistamia voiteita ja saippuaa. Voitelu saattoi tosin joskus pahasti epäonnistua ja meno olla vaivalloista, kun sukset lipsuivat. Isän tekemiin suksiin myös painettiin ”kärkeä” lämmittämällä suksi ja sen jälkeen taivuttamalla. Kyläsepällä muistaakseni oli muotti tätä toimenpidettä varten. Tietämäni mukaan Reijo-veljeni oli kerran omatoimisesti taivuttanut ”kärkeä” tuvassa kahden penkin välissä ja suksi katkesi. Isä paikkasi sen läkkipellillä ja opettavaisena tarinana se on kerrottu perheen muille lapsille.

Lapsuusajan hiihtoretkellä sisarukset Marja-Liisa ja Helena Heinonen.

Suojasää ja lumi olivat verraton yhdistelmä. Jo varhaisesta aamusta lähtien olimme ulkona. Rakensimme lumilinnan. Sisälle muotoiltiin pöytä, tuolit ja penkit lumesta sekä varpujenoksia kukkasiksi pöydälle ja kynttilät. Lumiukot vartioivat ovella. Hämärän tultua kävimme sytyttämässä kynttilät ja nautimme tunnelmasta linnan sisällä istuen. Vappu, Helena ja minä suunnittelimme ja kalustimme lumesta pellolle monet omakotitalot: keittiö, tupa, eteinen ja kammari. Lumessa peuhaaminen ja leikkiminen olivat hauskaa. Posket punaisina, nälkäisinä ja iloisin mielin sekä vaatteet märkinä tulimme sisälle ja saimme äidin lempeät torut kastumisesta.

Lumisota oli etupäässä poikien leikkiä. Etukäteen varustauduttiin pyörittämällä iso kasa lumipalloja. Taistelu oli riehakasta, mutta en muista kenenkään loukkaantuneen. Pojat harrastivat myös katoilta lumihankeen hyppimistä, kun vanhempien silmä vältti. Se oli ehdottomasti kiellettyä ja myös vaarallista urheilua.

Koulumatkat taittuivat potkukelkalla. Se oli mainio menopeli. Nykyään siitä on tullut tarpeeton, koska teillä on soraa. Autoliikenne lapsuudessani oli vielä melko vähäistä ja mahdollisti kelkalla liikkumisen. Rantaan jäälle isä rakensi myös useasti napakelkan. Siinä vahdittiin tarkasti, että jokainen sai olla kyydissä vuorollaan ja yhtä kauan.

Aivan erityisesti muistan keväällä hankikannon. Jo aikaisin aamulla olimme kelkoilla tai suksilla liikkeellä kaukana kotipihasta. Oli mahtavaa lasketella Rotanpoukun ja Haapalahden pellolla aamun raikkaudessa. Iltasella täyden kuun aikana maailma näytti siniseltä ja puitten varjot heijastuivat pitkinä hangella. Talvinen maisema oli kaunis, hieman pelottava, ja jännittävä.

On upeaa elää maassa, jossa on neljä vuodenaikaa. Talvella huurteisten puiden kauneus ja maiseman valkoinen puhtaus vetää vertoja kesän kukkaisloistolle. Lumisessa metsässä hiihteleminen on nautinto ja siellä voi mietiskellä kaikessa rauhassa maailman menoa. Minulle lapsuuden talvista on jäänyt hienot muistot. Se oli onnellista aikaa.

MARJA-LIISA HEINONEN

[Julkaistu Putkilahden kylälehdessä 3/maaliskuu 2010]

Nuorisoseura
 
Urheiluseura
 
Koulupuistohanke