www.putkilahti.net
Etusivu Perustietoja Palvelut Tapahtumat Kyläseura

Aino Ahosen pitkä matka

Aino Ahonen syntyi joulun alla 1924 Sortavalan edustalla Tuloilan saarella Tiaisen perheen kymmenenneksi lapseksi. Vakaasti maanviljelyksestä elävässä yhteisössä ei silloin voitu aavistaa, mitä mullistuksia elämä toisi tullessaan Ainon elinaikana.

Aino Ahonen

Ensimmäinen pysähdyttävä muutos elämään tapahtui Ainon ollessa 11-vuotias. Hän muisteli sitä usein, kertoi tarkkana kuvana, kuinka hän oli tuvassa kutomassa sukkaa, kun äiti ja isä tulivat vakavina kamarista ja kertoivat, että 19-vuotias Tauno-veli oli kuollut lentävään keuhkotautiin. Seuraava iso järkytys oli talvisota ja evakkoon lähtö, kun Aino oli 15-vuotias. Kotona olivat enää kaksi nuorinta tytärtä ja he saivat luonnollisesti huolehtia sekä naisten että miesten töistä, kun vanhemmat alkoivat olla jo heikkoja. Ensimmäiseltä monivaiheiselta evakkomatkalta palattiin vielä kotiin. Ennen toista lähtöä Aino sai veljensä ja sisartensa kanssa saattaa vanhemmat hautaan. Vaikka nuorimmaiset joutuivat kohtaamaan lopullisen evakkomatkan ilman vanhempien tukea, heille oli tärkeää, että vanhemmat säästyivät kodin jättämisen surulta ja evakkomatkan vaivoilta. ”Oli se niin hyvä, että saivat jäädä sinne”, muisteli Aino usein.

Sortavalan maalaiskunnan väki sijoitettiin Jyväskylän seudulle. Tänne jäivät useimmat Ainonkin sisarukset. Aluksi Aino oli Nyrölässä, jonne hänen kaksi sisarustaan asettui. Muiden maataloustöiden ohessa Aino alkoi kehrätä emännille hienoja villalankoja ohuisiin huonekalukankaisiin. Tämäkin työ sujui niin hyvin, että maine kiiri kylällä ja kehruutyötä olisi ollut jatkuvasti. ”Mutta enhän minä niin nuorena halunnut ruveta miksikään kehruumummoksi!” Niinpä Aino muutti Jyväskylään Tikkaan asumaan sisarensa perheeseen ja Kypärämäkeen leipätehtaalle työhön. Kesällä työmatkan saattoi tehdä polkupyörällä ja talvella pääsi kävellen oikaisemaan Jyväsjärven yli.

Matka jatkui. 1950-luvulla Aino tuli emännäksi Korospohjan Keskiseen ja pienen Raija-tytön äitipuoleksi. Pientilalla työtä riitti sekä karjanhoidossa että maanviljelyssä. Suuren järven läheisyys oli tuttua lapsuuden ajoilta ja kalastus mieleistä lisätyötä ja ruokatalouden rikastuttaja. Aino toikin mukanaan monipuolisen karjalaisen ruokaperinteen ja kiinnostuksen ruoanlaittoon. Laatokan saarelta tulleelle Päijänteen läheisyys ja kalastusmahdollisuus oli erityinen ilo. Aino muisti vielä viimeisinä vuosinaankin kertoa miten hän teki mademertoja, miten eri vuodenaikoina kannatti kalastaa ja miten ne saaliit oli hyvä valmistaa ruoaksi.

Kuolema tuli taas vieraaksi ja elämä Keskisessä muuttui Ainon jäätyä leskeksi. Naapurin pellolta löytyi sitten aikanaan uusi mies, Pentti Ahonen. Lapsia alkoi tulla tiuhaan tahtiin eivätkä talon työt vähentyneet. Viiden vuoden aikana syntyivät Jarmo, Jorma, Jaana ja Jari, ja sinä aikana Aino itse ehti täyttää 40. Kaikissa puheissa kuului, miten suuri ilo lapset olivat, vaikka ylirasitus johti vaikeisiin sairauksiin: astmaan ja reumaan jo lasten ollessa pieniä. Isona apuna lastenhoidossa oli naapurista Huvilan vanhaemäntä ja pahimpina sairausaikoina kävivät kodinhoitajat. Vesi haettiin saaveilla lähteistä Päijänteen rannasta. Jokapäiväisenä apuna oli kuitenkin oma sisu ja Ainon ikäpolvelle niin tavallinen tottumus kovaan työntekoon. Pientilojen emännillä näille ominaisuuksille on ollut aina käyttöä. Luppoaikoja ei päiviin ja viikkoihin mahtunut, kesä- ja äitiyslomia ei ollut.

Ahosen lasten kasvamisen aika oli myös koko Korospohjassa vilkkaan elämisen aikaa. Asuttuja taloja oli paljon ja lähes kaikissa useita lapsia. Maantie kulki vierestä, kauppa-auto kävi säännöllisesti; samoin kulkivat linja-autot, vaikka Korpilahti oli lossimatkan takana. Naapurissa asui monitoimimies Voitto Salmela, jonka mukana tuli ihmisiä ja tapahtumia. Koroslahden rannat olivat vielä avointa kulttuurimaisemaa, pellot huolellisesti viljeltyjä, ”ojanreunatkin niitettiin, eivät kasvaneet pajua”. Kotipihasta näki kauas Päijänteelle.

Iän ja sairauksien lisäännyttyä viljelystä ja karjasta luovuttiin, kalastuskin jäi, marjastusta varten istutettiin pieni pelto herukoita pihanreunaan ja Jarmo rakensi vanhemmilleen mukavan ”syytinkituvan”, jossa Aino sai kätevän keittiön ruoanlaittoa, leipomista ja säilömistä varten. Loppuun asti Aino hoiti kotinsa, pesi ikkunat monta kertaa vuodessa ja rollaattorin avulla ripusti pyykit raikkaasti ulos kuivumaan. – Kerran kun muistelimme entisajan huushollinpitoa, minä jossain välissä muistin, että ennen sitä pestiin laipiotkin, kun oli uunilämmitykset, mihin Aino topakasti: ”Kyllä minä vieläkin pesen laipiot jouluksi ja juhannukseksi!”

Minä tutustuin Ainoon vasta kymmenen vuotta sitten, kun tulimme naapureiksi tien toiselle puolelle. Aino oli jo reuman runtelema ja sairaudet sitoivat hänet tiukasti pieneen kotiinsa. Ulkoisesti rajattu elämänpiiri ei lannistanut Ainoa. Hän hoiti ruokatalouden innostuneesti ja taitavasti karjalaisia perinteitä meille nuoremmillekin siirtäen mutta samalla hyvin ennakkoluulottomasti avoimena kaikelle uudelle. Joka viikko hän paistoi karjalanpiirakat, mutta aina oli myös jotain uutta kahvileipää. Resep- tejä löytyi lehdistä, jotka hän tarkoin luki ja pysyi siten ajan tasalla maailmanmenosta. Televisio oli toinen tietolähde, jota Aino kriittisesti seurasi. Kuluneiden kymmenen vuoden aikana keskustelimme elämästä Karjalassa, evakkomatkoista, käsitöistä, maaseudun töiden muutoksista, lasten kasvamisesta ja kasvatuksesta, Putkilahden ja Korospohjan elämästä ennen ja nyt, siis koko elämästä. Aino oli meidän perheellemme monipuolinen opas uuteen ympäristöömme, kipujensakin keskellä vireä keskustelija.

Aino joutui sairastamaan viimeiset kuukautensa sairaalassa. Se oli varmasti raskasta ihmiselle, joka oli huonokuntoisenakin tottunut huolehtimaan itsestään, ympäristöstään ja läheisistään. Joulukuun kahdeksannen aamu oli hänelle tärkeä: Jaana-tyttären syntymäpäivä ja Pentti-puolison kuolinpäivä kymmenen vuoden takaa. Silloin oli lupa luovuttaa ja lähteä.

MAIJA KALIN

[Julkaistu Putkilahden kylälehdessä 1/tammikuu 2011]

Nuorisoseura
 
Urheiluseura
 
Koulupuistohanke