Kekkonen

Se ei halauksia saanut, vaan sen tehtävänä oli toimia kolmen puuhakkaan pojan heittopussina, johon kiukunpuuskat purettiin. Kekkonen sai kovaa kyytiä lähes joka päivä. Välillä se lensi uunin kylkeen, välillä sängyn alle. Joskus siltä irtosi pää, mutta äitini Helvi Itäranta surautti Singerillään Kekkosen nopeasti taas heittokuntoon. Ehkä Kekkos-nukke sai nimensä suoraan maaliskuun 1956 presidentinvaalien mainoskuvista, jotka oli pystytetty Putkilahden hankeen Hovisen kaupan nurkalle.

Kuuntelimme radiosta presidentinvaalien ääntenlaskentaa. Meillä oli iltaisin aina valot pois ja valmistauduimme yöunille radion asemavalikon vihertävässä hämyssä. Kun radiossa luettiin se 151. ääni, äiti tuhahti kuuluvasti ja naksautti radion kiinni.

Seuraavana kesänä Olavi Virran komea laulu kajahteli levylautaselta kylän seurantalon avoimista ikkunoista leppeään iltaan: Hei mambo, hei mambo italiano hei mambo. Oksasen kahvilan edessä isot pojat lauloivat omaa sovitustaan: Hei mambo, tehdäänkö Kekkosesta luuranko...”

Syksyllä meille jäi keittiöön yksinäinen kesäkärpänen, joka lenteli siellä ahkerasti. Keittiössä oli iso, vanha uuni, jonka koloissa se piileskeli. Kärpänen sai pian äidiltä nimen, se oli Kekkonen. Sen hipaiseminenkin kärpäslätkällä oli jyrkästi kielletty. Lempeästi sitä hätisteltiin pois lautaselta, jos se yritti päästä käsiksi ruokiin. Se eli melkein jouluun asti. Oli jotenkin kodikasta, kun ulkona oli jo lunta, mutta Kekkonen lenteli edestakaisin. Äiti vitsaili päivittäin: ”Siinä se Kekkonen taas pörrää”.

Nuorena tv-ohjaajana jouduin muutaman kerran tekemisiin presidentti Kekkosen kanssa. Vuonna 1977 teimme kirjailija Pekka Lounelan ja maisteri Eino S. Revon kanssa TV2:lle ohjelmasarjaa Toisen tasavallan kulttuurikuvia.

Koko Suomen sodanjälkeisen kulttuurin huippu oli koolla hotelli Korpilammella. Kirvoittaaksemme heistä muistot esiin, olin tehnyt kuvanauhalle noin tunnin pituisen filmikoosteen sodan jälkeisestä ajasta. Istuimme Korpilammen suuressa kabinetissa. Turvajärjestelyt olivat tiukat. Ravintola oli suljettu ja supon miehet hyörivät rakennuksen ympärillä.

Valokuvia Korpilammelta 8.5.1977. Kuvat Erkki Suonio. Kuva 1.
Kekkosta odotellaan. Vasemmalta: Arvo Turtiainen, Brita Polttila, Untamo Utrio, Toini Havu, Erkki Salonen, Matti Kuusi, seisomassa Eero Härkönen ja Eino S. Repo, Pekka Tarkka, Annamari Sarajas, takana vas. kaksi tarjoilijaa. Takana ohjelmasarjan tekijöitä: vas lavastaja Ensio Suominen, ohjaaja Tapani Itäranta, kirjailija Pekka Lounela.

Valokuvia Korpilammelta 8.5.1977. Kuvat Erkki Suonio. Kuva 2.
Presidentti Urho Kekkonen, prof L.A. Puntila, TV2:n johtaja Eero Härkönen.

Presidentti tuli, kätteli koko porukan, Eino S. kulki mukana ja esitteli ihmiset. Eino piti pienen alkupuheenvuoron, sitten käynnistimme kuvanauhan. Meillä oli käytössä VCR-nauhuri, jota oli juuri kokeiltu. Kaikkien huomio kohdistui studio-ohjaajaan, joka painoi nappia. Koko sali oli hiirenhiljaa. Aluksi kuului vain äänen vinkuminen ja kuva pyöri ympäri vinhaa vauhtia. Studio-ohjaaja oli monitorien takana, hän ei nähnyt niitä, mutta hän näki katsojien ilmeet. Onneksi kone pian vakiintui ja katselu sujui normaalisti. Studio-ohjaaja hiipi jalkateriä hiljaa liikuttelemalla sivulle ja säntäsi kohti nurkassa olevaa baaria. Hän joi vikkelästi muutaman viskin ja kertoi myöhemmin illalla, että nauhan käynnistys oli varmasti hänen elämänsä kovin paikka.

Katselun jälkeen aterioimme ravintolasalissa Kahviin ehdittyämme Kekkonen lähti Yleisradion pääjohtajan Erkki Raatikaisen kanssa kiertämään pöydästä toiseen ja jutteli muutaman sanan kaikkien kanssa. Adjutantti oli ohjeistanut henkilökunnan. Kekkosta ei saisi juottaa juovuksiin. Tarjoilija kierteli ja kaatoi lisää konjakkia laseihin. Kekkoselle hän kaatoi vain vähän pohjalle. Päämies kuitenkin piti hymysuin lasia kädessään ja odotti. Eikä punehtuneen tarjoilijaneidin auttanut muu kuin kaataa, kunnes presidentti kiitti ja vei lasin pöydän pintaan. Seuraavat pari päivää teimme haastatteluja ohjelmia varten, kaikkiaan parikymmentä.

Kävimme myöhemmin erikseen tekemässä presidentin haastattelun Tamminiemen yläkerrassa, Kekkosen yksityistiloissa. Istuimme Tamminiemen eteisessä odottamassa. Kekkonen kutsui Eino S. Revon sisään työhuoneeseensa. Nahkalla verhoillun oven läpi kuului Kekkosen kiihtynyt ääni. Hetken päästä Eino tuli ulos naama punoittaen ja sanoi Pekka Lounelalle: ”Mene sinä vuorostasi. Se on ihan hullu. Se uhkaa ajaa meidät pois täältä”. Pian selvisi, että Kekkonen oli luullut, että Eino S. olisi hänen ulkomaan matkansa aikana antanut Suomen kuvalehdelle jonkun lausunnon, josta päämies ei pitänyt. Onneksi Pekka sai selvitettyä asian.

Presidentti Urho Kekkonen, Pekka Lounela, Eino S. Repo, Tapani Itäranta ja kuvaussihteeri Liisa Hakala Tamminiemen yläkerrassa 22.11.1977.
Kuva: Hannu Aromaa

Yllätykset jatkuivat. Hyvin alkanut haastattelu piti pian keskeyttää, koska filmikasetti alkoi rouskuttaa sylttyä. Ammattikielellä: kasetin raakafilmi oli hypännyt pois perforoinnista. Tilanne selvästi huvitti Kekkosta. Kuvaussihteeri käväisi tässä välissä kampaamassa haastattelijoiden hiuksia. Kekkonen vitsaili: ”Minua kans, minua kans”. Vaihdoimme uuden kasetin ja nyt kaikki sujui normaalisti. Saimme haastattelun, josta tehtiin ohjelmasarjaan kokonainen oma osa. Lähetimme koko sarjasta Kekkoselle VCR-kasetit. Näin kasetit seuraavan kerran yli kahdenkymmenen vuoden päästä. Ne lojuvat varmasti edelleen Orimattilassa Urho Kekkosen arkiston hyllyssä. Liekö maailmassa enää yhtään toimivaa VCR-nauhuria.

Vuonna 1978 alkuvuodesta TV2:n dokumenttitoimitus teki ohjelman Suomen ja Neuvostoliiton välisen YYA-sopimuksen 30-vuotisjuhlia varten.

Toimituksen päällikön Paavo Kähkölän kanssa jututimme ainoat elossa olevat YYA-neuvotteluissa mukana olleet henkilöt eli entisen oikeusministerin J.O. Söderhjelmin ja Tasavallan presidentti Urho Kekkosen. Tamminiemen saliin pystytettiin kamera ja valot valmiiksi. Sovittuun aikaan adjutantti johdatteli presidentin paikalle. Kysymykset Kekkonen oli saanut etukäteen.

Kekkonen YYA-haastattelussa Tamminiemen salissa 21.3.1978.
Kuva: Arja Lento

Haastattelu sujui hyvin, Kekkonen oli valmistautunut perusteellisesti. Siihen aikaan YYA-sopimus oli Suomen tärkein valtiosopimus. Tohtori Jukka Tarkka kertoi myöhemmin, että Kekkonen toi julki tässä haastattelussa jotain, mikä ei ole missään muualla tullut esiin. Koska työpaperini eivät ole käytössäni, en voi kertoa, mitä.

Leikkaamossa olin saada sätkyn, kun näin kuvat. Vaikka olimme silmälasipäisen kuvaussihteerin kanssa testanneet valojen suunnat, lähes koko haastattelun ajan kuitenkin loisti lamppu Kekkosen silmälaseissa. Ei se lopulta ketään haitannut, koska asia oli niin tärkeä.

Kun Kekkonen kertoi Moskovan neuvotteluista ja Stalinista, hän ajatuksissaan rapsutti kaljuaan, sai siitä kynnen alle jotain ja ravisti sen pois. Se näytti meistä jotensakin sopimattomalta ja panimme tilalle valokuvan Stalinista.

Leikkasimme jutun valmiiksi pääsiäisen pyhinä. Valmis ohjelma näytettiin etukäteen presidentille Yleisradion Kesäkatu 2:n seitsemännessä, eli ”herrakerroksessa”. Kekkonen katsoi jutun läpi ja sanoi: ”Noinhan se suunnilleen meni”. Kun korkea vieras oli poistunut, Yleisradion pääjohtaja Erkki Raatikainen soitti sihteerinsä avaamaan viinakaapin ja kaatoi Kähkölälle ja minulle tukevat siivut konjakkia. Raatikainen esitti yhden kohdan muuttamista, koska siinä ohjelman spiikki ja Kekkosen kertomus olivat lievässä ristiriidassa. Koska asia oli näin tärkeä, kaatoi hän vielä toisetkin konjakit. Vietimme mukavat pari tuntia jutellen kaikenlaista. Mitään muutoksia ohjelmaan ei kuitenkaan enää tehty. Vastaanotto oli kiittävää hymistelyä, mitä YYA-sopimus muutenkin siihen aikaan sai osakseen.

Käväisin Tamminiemessä vielä pari kertaa, tosin isäntä oli sieltä silloin jo poistunut. Teimme siellä kirjailija Robert Alftanin kanssa haastatteluja dokumenttiimme ”Tamminiemen herra”. Iäkäs Eino S. Repokin oli lupautunut mukaan dokumenttiin. Istuimme Kekkosen työhuoneessa, kamera ei juuri silloin käynyt. Eino kertoi, kuinka hän oli viimeisen kerran nähnyt Kekkosen. Eino oli kuulunut presidentin saunaporukkaan, joten päämies oli hänen tuttavansa kymmenien vuosien ajalta. Kekkonen oli tullut yläkerran rappuja alas, nyökkäsi, mutta ei antanut kättä. Sitten ajatus oli katkennut, hän mumisi jotain ja asteli takaisin ylös omiin tiloihinsa. Silmissä aina ollut terävyys oli kadonnut. Surullinen muisto siitä jäi, kertoi Eino.

Kekkonen jätti tehtävänsä sairauden takia 1981. Viisivuotias tyttäreni Emmi pohti silloin otsa rypyssä, kenestä nyt saadaan Suomeen uusi Kekkonen.

Viimeisen kerran näin Kekkosen vuonna 1984.

Olimme menossa autolla Seurasaareen kuvauksiin. Presidenttiä ulkoilutettiin Seurasaaren sillalla juuri silloin, kun ajoimme ohi. Näin Kekkosen auton ikkunan läpi hyvin läheltä. Silmien terävä katse oli poissa.

Tamminiemen huomaan eristetty Kekkonen oli koko maan yhteinen kunniavanhus, jonka terveydentilaa seurattiin tarkasti. Kun kenraalit lopulta kantoivat arkun Helsingin tuomiokirkosta ulos, oli kaikille selvää, että silloin vaipui historiaan kokonainen aikakausi.

TAPANI ITÄRANTA

Tutustuin etukäteen hallituksen ulkoasiainvaliokunnan pöytäkirjoihin, jotka vielä 1978 olivat salaisia. Istuin eduskunnan kirjaston lukusalissa, jonne ylikirjastonhoitaja Henrik Schauman – Bobrikoffin ampujan Eugen Schaumanin kanssa samaa sukua – toi kirjekuoren, jossa olivat kopiot asiakirjoista. Minulla oli oikeus tehdä papereista muistiinpanot, mutta ei lupaa ottaa kopioita. Melkein koko päivä siinä meni. Huomasin, ettei Suomessa siihen aikaan mikään pysynyt salassa. Sen ajan sanomalehdet olivat jo kertoneet kaikki olennaiset YYA – sopimuksen valmisteluasiat. Lopetin työn eduskunnan kirjastossa iltapäivällä. Ylikirjastonhoitaja tuli taas paikalle ja virnisteli, että nyt säästettiin valtion rahoja. Presidentti Kekkonen oli nimittäin juuri edellisenä päivänä palauttanut Tamminiemestä nämä samat kopiot. Minun läsnä ollessani ylikirjastonhoitaja Schauman sulki salaiset paperit kuoreen, sinetöi sen punaisella vahalla ja kirjoitti päälle: poltetaan. Tapani Itäranta

[Julkaistu Putkilahden kylälehdessä 12/joulukuu 2013]